Sihteeri oppilaat mies homoseksuaaliseen orgasmi

Kaiva uutisia 1 kommentti Kommentoi. Saara ja moni muu on puhunut pornosta ja siihen liittyvistä asioista. Ei ole vaikea arvata, että kaltaiseni mieshenkilö ei ihan helposti pääse naisten kanssa tekemisiin.

Yleensä naiset juoksevat karkuun heti tai sen jälkeen kun ovat selviytyneet naurukohtauksen pahimmista vaiheista. Tästä minua kohtaan tunnetusta antipatiasta naissukupuolen parista johtuu, että porno on tullut minulle hyvin tutuksi. Asiaa ei ole parantanut ihmettelyni että millainen nainen haluaa olla kanssani tekemisissä. Olenhan täysin perverssi paskiainen, kateellinen ja kaikkea häpeävä idiootti, jonka elämän ainoa ja päätarkoitus on oman huonon itsensä korostaminen.

Eräs harhautui jopa naimisiin kanssani mutta onnekseen tokeni pian. Suhteeni ovat olleet lyhytaikaisia. Opiskelutoverini ylvästeli itsensä "pornon suurkuluttajaksi", koska hän oli ostanut eläissään yhden pornolehden. Voin kertoa ostaneeni satoja pornolehtiä. Kaupoissa ja kioskeilla mulkoilen pornohyllyille ja yritän kerätä rohkeutta ostaakseni tuotteen, josta saan pieneksi hetkeksi iloa surkeaan elämääni. Aika moni rehentelee sillä, ettei tarvitse pornoa koska saa muutenkin. Minä en voi ylvästellä.

Tämä sopisikin omaelämäkertani nimeksi, Tarvitsen pornoa, samantapainern nimi kuin Klaus Kinskin omaelämäkerta Tarvitsen rakkautta sitäkin tarvitsen, tarvitsisin. Vielä nuoruudessani pornolehdissä oli kertomuksia naisista, joiden mies oli työmatkalla, mutta saksanpaimenkoira tuli hätiin. Nykyään ei tämmöistä saa lukea. Pornolait muuttuvat usein, välillä saa siemensyöksyn lehdessä näyttää, välillä ei.

Kasvoin jo nuorena kieroon, kun en uskonut vanhempiani tarkoitan molemmissa merkityksissään ja vääntelin naamaani väärissä paikoissa. En saanut tuntea aitoa välittämistä ja seuraukset ovat nyt nähtävissä.

Minusta tuli pornoilija, joka ei häpeä mitään vaan mielellään paljastaa itsensä, henkisesti masturboi jotta varmasti joku pääsisi sanomaan huonoksi. Olen varma, että marttyyreillä seisoi kun heitä kivitettiin, perustan näkemyksen omiin ajatuksiini marttyyriudesta.

Ja eiköhän vain Jeesuksella ollut hyvä mieli, kun roomalaiset tulivat hakemaan häntä Getsemanesta. Jumalauta mitä kärsimystä ja häpeää! Kaverilla oli lisäksi pokkaa väittää, että näin kuului käydä. Guantanamon vankeja kadehdin myös. Koko maailma pitää heitä väärinymmärrettyinä, uskontorajat ylittäen heitä kannustetaan kestämään pahojen yhdysvaltalaisten teot.

Jeesuksen viimeiset päivät olivat upeat. Ensin kunniasaatossa Jerusalemiin, sitten skandaaleja suurelle yleisölle ja lopuksi teloitus. Ei pitäisi olla valittamista. Tosin ei tarvitse omata teräviä aivoja tajutakseen, että Jeesus porukoineen oli vaaratekijä Rooman miehityshallinnolle, mutta kuka sitä maallisista välittää, kun kirjoitetaan kärsimyshistoriaa. Olen maininnut, että henkisiä innoittajiani ovat ensimmäisten kristillisten vuosisatojen syyrialaiset erakkomunkit.

Muutamat eivät tyytyneet syömään luteita autiomaassa vaan kiipesivät pylvään nokkaan. Jossain, en muista missä, olen nähnyt maalauksen tai piirroksen, jossa pitkätukkainen raivopää huutaa kansalle pylvään päästä. Komea näky, ehdottoman perverssi eli elämänkielteinen. Pylväspyhimys inhosi ihmisiä niin paljon ettei voinut elää ilman heitä. Aikamoista jalustalle asettumista tuommoinen. Ehdoton kvaliteetti, sanoisi Ej. Ruokatunnilla vuosia sitten keittiöön tuli toimiston tyttö, joka kysyi mitä luen.

Vuosia aiemmin olin illanvietossa Maunulassa, mutta silti emäntämme asui viehättävässä omakotitalossa. Teologian opiskelija, tyttöystäväni ystävän poikaystävä, olimme siis melkein langoksia, ilmoitti että Åke Kara toi karaoken Suomeen.

Vaikka tajusin munanneeni, en kuitenkaan kyennyt sitä tunnustamaan ja lyömään asiaa leikiksi. Nyt, kolmentoista ja puolen vuoden jälkeen, tämä tapaus edelleen rasittaa mieltäni. Toimiston kesäharjoittelijasta en tiedä, rasittiko hänen möläytyksensä häntä ja rasittaako vieläkin. Lukiossa onnistuin sanomaan, että hyvät kitaristit kusevat lentokoneessa käytävälle. Minua hävettää muisto lauseestani edelleen. Yläasteella koulubussissa joku idiootti kovisteli koululaisia, mutta lähtiessäni bussista en kyennyt sanomaan mitään jätkälle, mikä ehkä oli parempi, sillä olisin voinut sanoa jotain erittäin typerää.

Ala-asteella kysyin näyttelijän pojalta mitä isälle kuuluu. Seurakunnan päiväkerhossa minua pelotti. Tuskin olin täyttänyt kolmea kun jo häpesin kaikkea. En voi sanoa niinkuin Nuoren Voiman rennot muistelijat, että ennen sitä teki kaikkea hassua, nykyään ollaan runoilijoita. Aina ei pääse edes ovesta ulos kun nolottaa niin paljon. Ismo Alanko tässä kohdin pitää muistuttaa, jos on hieno ihminen, että Ismo Alangolla on huilua soittava veli, joka on lahjakkain veljeksistä laulaa että "häpeä ja kateus niistä saa voimaa".

Olen myös erittäin kateellinen ihminen. Aina jos toisella menee paremmin, mitä tapahtuu usein, olen hänelle kateellinen enkä lainkaan osaa olla iloinen hänen puolestaan. Mitä se minua ilahduttaa jos toisella menee hyvin ja itse olen ojassa? Kaiken lisäksi luulen, että ei-kateelliset ihmiset vain teeskentelevät, oikeasti kaikki ovat toisilleen kateellisia.

Välillisesti voi olla onnellinen toisen puolesta. Esimerkiksi, ääritapauksessa, jos on pelastanut lähimmäisen hengen, voi olla onnellinen siitä, että hän elää, koska lähimmäinen tulee kiittämään minua henkensä pelastamisesta. Valitettavasti en ole koskaan pelastanut ihmishenkeä. Olen kateellinen lääkäreille, sairaanhoitajille, pelastusporukalle ja ambulanssihenkilöstölle heidän kiitollisesta työstään.

Myönnän joskus käyttäytyväni hyvin, mutta vain silloin, kun joku käyttäytyy todella huonosti ja tiedän että hänen huonoutensa avulla pääsen valokeilaan. Olen julkisesti halveksinut kaatuilevia juoppoja, naistenhakkaajia ja velallisia vaikka itsekin kuulun samaan sarjaan. Puhun humanismista ja humaaniudesta vaikken käsitä niistä mitään. En voi antaa itselleni anteeksi syntejäni, sillä liian monet antavat anteeksi omat syntinsä.

Jumalattomassa universumissa ei voi tukeutua kehenkään. Järkyttävä yksinäisyys elämässä ja sen jälkeen olemattomuus. Rockmuusikko Jarkko Martikainen sanoi eilen televisiossa, että tietokilpailut ovat pahimmillaan sellaisia, että kysytään vuosilukua eikä esimerkiksi kansalaissodan syitä.

Nyt heti tietovisa, jossa kysytään kansalaissodan syyt, laman syyt, myöhäisantiikiin mahdollisen rappion syyt jne. Saatan jo kuvitella, miten lopullinen totuus saadaan tätä myöten selville, kohta tiedämme kaiken. En tunne hra Martikaisen taiteellista tuotantoa ja tuskin koskaan tulen tuntemaankaan, mutta varsin syvälliseltä henkilöltä vaikuttaa.

On näitä muitakin, "lukeneita" rockmuusikkoja, aiankin joku Putro-niminen jannu ja torniolainen A. Heidän esi-isänsä on luonnollisesti Juice Leskinen, joka taisi ihan oikeasti olla lukenut ihminen, ehkä sivistynytkin, en tiedä.

Yhteistä näille populaareille on, että heitä aristaa tunnustaa olevansa rokkareita; he haluaisivat olla jotain enemmän, runoilijoita.

Hra Martikainen oli aikoinaan Ylen kirjallisuusohjelmassakin, jota veti Saarikosken III vaimo, taistolaisuutensa unohtanut Tuula-Liina Varis asiasta voi lukea Ojaharjun muistelmista, suosittelen. Millaista aikaa elämme, kun kaikenlaisia rämpyttelijöitä päästetään vakavien aiheiden pariin? Kohta ihmissuhdepulmiin kysytään neuvoa huorilta, jos meno jatkuu samana. Poistoista ostin neljä kirjaa Nykysuomen sanavarat , Lindstenin Maiju Lassila - legenda jo eläessään , Laitisen Suomen kirjallisuuden historian 1.

Onnettomuudekseni menin lehtiosastolle ja otin hyllystä Nuoren Voiman, teemana luku. Siinä vaikuttajat kertoivat mitä muistavat edellisestä vuosikymmenestä. Mitä oltiin silloin ja mitä ollaan nyt. Oltiin "ironisesti" kaikkea nuoruuden hölmöyttä mutta nyt ollaan runoilijoita, suomentajia, "teatterintekijöitä", toimittajia jne. Luonnollisesti vitutti, kun entinen naisystävänikin, joka silloin oli tyttöystävä, kertoili lukulaisia muistojaan.

Kotiin tallustellessani mietin että hänen muistiaan olisi voinut vähän tarkentaa, olisi pitänyt kertoa kaikista niistä saatanallisuuksista joita näyttelijätär milloinkin keksi. Kotona olin jo rauhoittunut ja päätin jättää muistelematta. Ja olihan meillä paljon hyvääkin, suoranaisena kunniatehtävänä koin hänen korkkaamisensa, siihen eivät olleet lupaa saaneet edes Teksasin hienot jätkät.

Uusi Nietzsche-suomennos oli lainassa. Lukeeko täällä joku todellakin Nietzscheä? Ilmeisesti erehdys, otsikko oli "Esseitä kreikkalaisista", joten lainaaja luuli että teos käsittelee homoseksuaalisuutta. Eikä ollut Jokisipilän väitöskirjaakaan hyllyssä. Sen lainaamisen syyt ovat minulle totaalisesti hämäriä. Jokisipilän kirjan otsikossa puhutaan "aseveljistä" eli kenties lainaaja on sekoittanut kirjan erääseen rocklevyyn, jossa englanniksi ollaan aseveljiä. Teoria on muuten hyvä, mutta miten täällä kukaan osaisi englantia.

Gravity's Rainbow on sivulla Olen alleviivaillut nimiä, ja muutakin. On hyvä kirja, on. Ensimmäisen osan luettuani, olen sitä puolessa välissä, kerron mitä on tapahtunut eli, niin kuin pitää ilmaista, "tapahtunut". Se on hyvin kiehtova. Kun aamuyöstä aloin vakavalla mielellä lukea Gravity's Rainbowta , ajattelin, että essee kannattaisi lukea uudestaan, samaten minulla on jossain laaja selostus kirjan "tapahtumista" sivullisessa järjestyksessä.

Sen sijaan kirjat voivat olla tylsiä, lähinnä jos ne kertovat "arkisista" asioista. Jumalauta, että inhoan koko sanaa "arkinen", kaikenlaiset mikrofoni kiinni laulaneet hölmöt ovat kirjoitelleet kolumneja ilmaislehtiin "arkisesta aherruksesta" arkinen aherrus Hengittäminen on "arkista aherrusta", siitäkin voisi kertoa.

Kuunnelkaapa tätä, upseeri yrittää tarttua kuumaan esineeseen: Kirjan sankarin Tyrone Slothropin esivanhemmista löytyvät sellaiset nimet kuin Variable Slothrop ja Constant Slothrop, ylipäänsä nimet ovat sellaisia joista, kuulemma, kirjoituskursseilla varoitellaan. Hollannin suunnalta on tullut V2 -ohjus, vieläpä aamulla, johon kertoja toteaa: V2- ohjukset muistuttavat Pynchonin ensimmäisestä romaanista, jonka nimi on V. V-kirjaimen jälkeen tulee piste, sitä ei pidä unohtaa.

Mitä niitä oli merkityksiä V: V-alkuisuuksia viljeltiin cultura kouluaikoina varsin tiheään tahtiin eikä meno erityisemmin ole laantunut. Sivistyspiireissä voi olla toisin, ehkä, niistä en tiedä mitään. Civis nousee V-raketille kaksi kertaa Viikossa, mutta tähän ei lasketa Vieraissakäyntejä. En tiedä mitä tarkoitin edellisellä kappaleella. Gravity's Rainbown the Zone on suomeksi Vyöhyke tai Alue, ks. Raudaskosken artikkeli, loppuviite Taas yksi käännöspulma ratkaistu. Eikä voi unohtaa, että Pynchonin seuraavan romaanin nimi on Vineland.

Olisiko niin että Gravity's Rainbow kääntyisi suomeksi jos vain yrittäisi? Pistäkää joku Kersti Juva hommiin, tai Seppo Loponen. Tiina Mirjami Käkelä-Puumalan väitöskirjatutkimuksen esitarkastus. Other Side of This Life: Ohjaajina ovat toimineet prof. Heta Pyrhönen ja prof. Ehdotus esitarkastajiksi taiteiden tutkimuksen laitoksen johtaja, prof.

Dalsgaard University of Aarhus ja prof. Steven Weisenburger Southern Methodist University. Opiskelijalle on ilmoitettu oikeudesta esittää huomautuksia esitarkastajaehdotuksesta. Ehkä luovuutta vihaavalla maallamme on vielä toivoa, kun joku uskaltaa tarttua hankalaan aiheeseen.

Käkelä-Puumala on tehnyt gradun ja lisensiaatintyön V: Kuka meistä ei olisi halunnut V. Olipa lapsellinen kommentti, huomaa etten ole Valmistunut. Mikä ihmeen himo yhdysvaltalaisilla eli "amerikkalaisilla" on mennä piiloon ja kuvata piiloon menneitä ihmisiä? Lueskelin Paul Austerin New York -trilogian kolmatta osaa ja siinä kirjailija häviää. Muistaakseni Austerin Leviatanissa käsiteltiin samoja teemoja. Koko New York -trilogia käsittelee. Siinä viitataan Thoreauhun, joka meni metsään.

Mikä siellä Yhdysvalloissa on, kun pitää kadota? Salinger antoi haastattelun opiskelijalehdelle joskus luvun alussa ja hävisi sen jälkeen. Parkkipaikalta hänet on kuvattu. Kuuluisin ja ajankohtaisin pakenija on Thomas Pynchon. Hänestä on edellinen valokuva luvun lopulta, kun Salinger vielä silloin suostui haastatteluihinkin; Pynchonia on joskus haastateltu faxin avulla, ei muuta. Pynchon ehkä kuvattiin luvulla lapsensa kanssa. Iso maa ja hajanainen.

Liittovaltio ei pysy perässä. Siirtolaiset katosivat Euroopasta Yhdysvaltoihin, nyt siellä kadotaan sisäisesti. Afrikastakin lähdettiin mutta vähän eri merkeissä. Ja, kuten muistamme, Rikoksen ja rangaistuksen Svidrigailov sanoi lähtevänsä Amerikkaan ja ampui itsensä. Voi onnellisia englantilaisia, heillä on sarjamurhaaja. Joku on tappanut ainakin viisi prostituoitua Ipswichin tienoilla ja, mikä kiehtovinta, tappajia saattaa olla kaksi eli toinen matkii toista.

Tästä ei folklore parane. Kenties aikamme sankareita suunnistaa Itä-Angliaan enemmänkin, kohta siellä suorastaan kuhisee ja vilisee sarjamurhaajia. Paikallinen potkupalloseura oli jo joutunut kysymään poliisilta, että riittääkö virkavaltaa heidän otteluunsa kuumasta sarjamurhaajajahdista mutta poliisi oli sanonut että riittää. Suomessakin on Ylen uutislähetyksiin alkanut tulla mainintoja murhaajista, viimeinkin. Ketä kiinnostaa ulkoministerin jorinat? Paljon parempaa ajanvietettä ovat tappajat, raiskaajat, tappajaraiskaajat ja tiedotusvälineiden ykköslemmikit pedofiilit.

Ilman ahkeraa uutistiedotusta emme tietäisi näistä asioista kuin murto-osan nykyisestä, voi kiitos. Sarjamurhaajat ja pedofiilit ovat mediaksi kutsutun "mahdin" merkittävimpiä edistäjiä. Olisi vähintäänkin kohtuullista, että Yhtyneet Kuvalehdet muistaisivat erästä Jammua julkisesti ja nostaisivat hänet siihen arvoon mikä hänelle kuuluu.

Ilman Jammua Tapani Ruokasen palkka olisi pienempi. Journalistiliitto tai joku sellainen voisi antaa kaverille mitalin. Toisaalta on Jammun oltava kiitollinen aina valppaalle lehdistölle. Ilman journalisteja hän olisi alaviite populaarihistoriassa, nyt hän on keskeisellä paikalla.

Ja Jammun jalanjäljissä monet muut ovat löytäneet oikean itsensä ja alkaneet toteuttaa kutsumustaan. Valitettavasti Suomessa ei ole ollut sarjamurhaajia. Mutta kyllä niitä vielä tulee kun rumpua vain lyödään tarpeeksi ahkerasti. Olen vakuuttunut, että joku peräkammarin poika on jo aktivoitumassa, hän havaitsee että jumalauta, mustahan tulee vielä kuuluisuus. Sarjamurhaajista olisi sekin hyöty yhteiskunnallemme, että voisimme sanoa, että en mä nyt mikään sarjamurhaaja sentään oo, vaikka sadan tonnin veropetoksen teinkin.

On me ja sitten on ne, pahat eli hirviöt. Jouko Turkka tätä käsitteli Häpeässä: Ajatuksena on se, että Suomen vihatuin ihminenkin on, tosiaan, ihminen eli tuntee inhimillisiä asioita.

Hän on yksi meistä, tämä saatanallinen hirviö. Itse asiassa meissä jokaisessa asuu jammu, joissain pienempi, joissain suurempi.

Journalisti tai muu kuonakasa, joka "tutkii" työkseen tappajia ynnä muita paskiaisia, tuntee viehtymystä kohteitansa kohtaan. Hänessä asuu semmoinen vähän suurempi kirvesmurhaaja tai mikä milloinkin. Epäilen myös oikeustieteilijöitä ja rikoshistorioitsijoita. Minua kiinnostavat orjaleirit, kaasutusautot ja lopullisen ratkaisun logistiikka. Olen jopa lukenut kirjoituksia vuosikirjasta Pohjolan poliisi kertoo. Nämä ovat aika raskauttavia tosiasioita, olen kävelevä tai lähinnä ontuva aikapommi.

Nyt pitäisi aloittaa liturgia että en tietenkään tarkoita että kaikki me ollaan, mutta se taitaa olla myöhäistä. Jälkimmäisessa kirjassaan Albert Speeristä Yrsa Stenius analysoi luvun vaikutusvaltaisinta arkkitehtiä hienosti yli sivua, kunnes alkaa itkeä, ettei hän herra paratkoon tämä taisi olla täsmällinen ilmaisu tarkoita että meidän teollisuusjohtajamme olisivat samanlaisia kuin Natsi-Saksan teollisuusjohtajat.

Muistan järkyttyneeni tästä huudahduksesta. Miten niin eivät ole samanlaisia? Itse asiassa Stenius vahingossa väittää, että saksalaiset tuolloin olivat jotenkin erilaisia kuin muut ihmiset silloin ja nykyään.

Semmoinen ei sovi kansankotiin tai sinnehän se juuri sopii, rotuhygienian kehtoon. Siitä että minua ärsyttää suunnattomasti se että tiedotusvälineet väen väkisin aktivoivat sairaita ihmisiä tekemään sairaita tekojaan.

Televisio ei vielä kilpaillut kenenkään ajasta eikä kukaan asunut vielä missään hornan kuusessa niin kuin nykyään asutaan Pukinmäessä tai Myyrmäessä, Vantaasta puhumattakaan. Tunnenpa erään juristin joka asuu peräti Kirkkonummella ja käy töissä Helsingin keskustassa. Lukija helposti luulee, ettei kirjoittaja tiedä että Myyrmäki on Vantaata. Ja onko kirjoittaja aivan kauhea ihminen, kun luulee Kirkkonummea aivan viimeiseksi periferiaksi?

Ironiaa ei ehkä voi opettaa. Kuka kirkkonummelainen juristi mahtaa olla? Mainitseminen on masentavaa, se on selittelyä. Kunpa ei tarvitsisi mainita enää koskaan. Äsken minulle tuli mieleen käsite 'suomalaisten idänlibido', en tiedä mistä se pälkähti heikkoon päähäni, sillä kirjaa jossa se mainitaan, en ole lukenut pariin kuukauteen.

Se on hyvä kirja. Sitä ei kokemattomana ymmärrä. En ymmärrä sitä vieläkään juuri lainkaan. Nyt tiedän mistä, ehkä, tuo suomalaisten idänlibido tuli mieleen. Mietin itäisiä asioita, itämisiä ja koi-sanan merkityksiä. Ja oliko se joku Länsiö, jota oli joskus sanottu Itiöksi hänen aatesuuntautumisensa vuoksi, tai sitten se oli Länsiön sukulainen tämä Itiö, joka tapauksessa Länsiö oli sanonut eräästä Omakuva -kirjasta, että muuten hyvä mutta kun siinä yhdessä lauseessa pilkataan kirjoittajan entistä vaimoa.

En ole ihan varma sanoiko sen Länsiö, mutta joku kuitenkin sanoi. Tästä tuli mieleeni eräät muistelmat, joista joku sanoi että ne olivat prosenttisesti asiaa, mutta aina välillä muistelija harhautui asiattomuuksiin. Yksi lause yhdellä, toisella viisi prosenttia. Nolottaa, mutta vasta nyt vastaan Saaran kirjalliseen meemiin. Viideltä hyllyltä yhdeksäs kirja ja pitäisi sanoa jotain viisasta. Sen verran valikoin, että olin lukenut kirjat, muutama hylly jäi siis hylätyksi.

Kilpakosijat ja Pekka Puavalj. Tässä niteessä on siis kaksi teosta. Erinomaisia teoksia ovat, hienoa sanailua ja muuta irvailua. Tämä on viimeinen lukemani Harjunpää, vai tuliko Pahan pappi tämän jälkeen, en muista. Kehaisen myös, että olen lukenut Joensuun ainoan ei-Harjunpäänkin, Possun ja Paavin panttivangit.

Heimolaisissa Harjunpää kuvaa, yllätys yllätys, romaneja, joita hän kutsuu romaaneiksi. Kirja on luvulta, Joensuun tiukoilta luomisvuosilta. En ole varma saatiinko tässäkään kirjassa roistoja kiinni, yleensä niitä ei Joensuulla saada. Juhlapaikka, jossa veriteko tapahtuu, tuntui lukiessa tutulta ja se taitaa olla entinen melkein-naapurini Oulunkylässä.

Tarkka miljöönkuvaaja Joensuu on. Ensimmäinen ja ehkä viimeinen Pynchon-suomennos. Tässä on se ongelma, että jotkut pitävät kirjan tapahtumia outoina, mutta minulle ne tuntuivat jokapäiväisiltä. Joka tapauksessa toissa yönä olin unessa, jossa tehtiin elokuvaversiota V: Näillä en menisi julkisesti kehumaan.

Pynchonilta tuli uusi romaani viime kuussa, Against The Day, jossa on sivuja Olen niitä, jotka samastuvat Dostojevskiin ja hänen henkilöhahmoihinsa, kaikki kolme luokkaa siis nähdään samana. Suosikkini on tietenkin Stavrogin, miten muuten voisi olla, mutta kyllä kellarimieskin menettelee. Ihana opus, varhainen omaelämäkerta.

Cellini muun muassa kertoo tappaneensa paavin. Jostain syystä hän ei puhu nuorista poikaystävistään, mutta ei se mitään, kirja on loistavan itsekritiikitön, moderni. Sitten vielä muuta asiaa. Miten te bloggerbloggaajat jaksatte niitä betojanne ja muita hankaluuksia? Vuodatus on yksinkertainen mutta monipuolinen.

Minulta kysyttiin taannoin, että "rakastanko sanoja". Ilmeisesti kysyttiin koska kirjoitan melko paljon. Tahdon heti sanoa, että minä en rakasta sanoja, lauseita, kirjaimia enkä mitään asiaan liittyvää.

Tähän sanoi Lehtonen tuskin tunnette häntä, mutta hän silti on Suomen merkittävimpiä kirjailijoita , että jos hänellä olisi varaa niin hän ei kirjoittaisi sanaakaan. Kaksi kulttuuria kohtasi noin vuonna Brondalla tai missä lienee ja niin ne kohtaavat edelleen. Toisaalta Šoštakovitš sanoi, että on turha valittaa jos elämä teki säveltäjäksi mutta kirjanpitäjän urasta voi itkeä. Minä haluaisin olla kirjanpitäjä, mitä se sitten onkin, mutta luojan kiitos minusta ei koskaan tule säveltäjää.

Vielä inhottavampaa olisi olla esittävä taiteilija, viulisti tai pianisti, en kestäisi sitä jatkuvaa harjoittelua ja järkyttäviä esityksiä, varsinkaan ensiesityksiä. Tuli uusi Parnasso, harvoin niitä vanhoja tuleekaan. Joka tapauksessa luin ihastuneena Roo Ketvelin arvostelun arabialaisesta runoteoksesta, suomentanut Jaakko Hämeen-Anttila.

Arvostelu oli täyttä runoutta ja toivon että hän jatkaa loistavalla linjallaan. Parnasso hehkutti, että heilläpä on nyt kaksi uutta arvostelijaa, joista toinen on tämä Ketvel, mutta toinen Asko Sahlberg Risto Ahdin arvostelu ja essee olivat myös miellyttäviä. Ei ole mitään sanottavaa. Ja taas tuli kirjoitettua neljä sanaa. Eilen menin niin alas että muokkasin säätiedotuksen Tornio, Liakka niin sanottuun runomuotoon.

En aio laittaa sitä nähtäville. Kaiva uutisia 0 kommenttia Kommentoi. Ei kiinnosta kirjoittaa, lamaantunut olo. Mutta sen sanon, että viime viikon suomalaiset, tämä Fouganthine ja Susan Kuronen ovat minua enemmän pihalla. Heidän pitäisi tutustua, heissä on jotain samaa. Siellä oli mielenkiintoisia kirjoja, mutta valitettavasti olen heille niin paljon velkaa että olen lainauskiellossa. Eikä rahaa tietenkään ollut tarpeeksi.

Näin sitä ei sivistytä. Tein syntiä ja luin Greenen romaania Miehemme Havannassa. Puolustelen käytöstäni sillä, että viime aikoina olen käynyt läpi erittäin raskaita vaiheita, joten kaipaan kevennystä. Greenestä näkee sen että, niin kuin Carver asian sanoo, kirjailijan ei tarvitse olla kulmakunnan terävin tyyppi. Suomessa Hannu Raittila, ilmeinen pöljäpoika, on hyvä esimerkki. Tervo tietenkin on poikkeus. Hän saattaa jopa mylvähdellä portaikoissa.

Greenen romaanin motiivit ovat hieman noloja. Isä tarvitsee rahaa tytärtään varten. Isä on naiivi eikä osaa sanoa ei. Mutta ei sitä omaperäisempää juonenkehittelyä nykyihminen kaipaa, elämä on niin järjetöntä ja rikollista että tavallisuuskin voi joskus viehättää. Kuitenkaan en halua tavallisuutta ja normaaliutta sillä brutaalilla lailla, jota esimerkiksi asuinpaikkakuntani tarjoaa.

Ihan kohta on joulukuu. En aio panostaa lahjojen ostoon, entiselle vaimolleni ostan lahjan, koska hän sietää minua, toisinaan. Minulle on jokakertainen järkytys, että ihmiset haluavat olla kanssani tekemisissä, edustanhan kaikkea sitä mitä he eivät ole eivätkä halua olla.

Minä olen köyhä, sivistynyt ja älykäs, enkä viitsi unohtaa ihan kaikkia vastaanottamiani loukkauksia. Jos joku on, esimerkiksi, tuhonnut elämäni, niin miten hän voi kuvitella selviävänsä teostaan ilman rangaistusta?

En minä ala odotella olemattomien jumalien interventiota, toimin ihan itse. Luonnollisesti en käyttäydy brutaalisti, esimerkiksi fyysisesti, vaan äärimmäisen vittumaisesti ja yllättävästi. Liian paljon annetaan anteeksi, siksi maailmassa on niin paljon pahuutta kuin sitä on.

Mietitään nyt tylsää päivänpolitiikkaa ja sitä miten Suomi kumartelee Putain-Putinin suuntaan. Kremlissä hieroskellaan känsäisiä käsiä ja onnitellaan itseä taas kerran hyvästä onnesta, kun kukaan ei pane tikkua ristiin vaikka sikaillaan miten paljon tahansa.

Suomen toiminta on "humanistista", joka saattaa jälleen kerran johtaa miljoonien humaanien kuolemaan. Tietenkin täälläkin on noita perkeleitä eli ryssiä. Itärajan kunnat ja kaupungit ovat jo asumiskelvottomia ryssien tähden. Esimerkiksi Lappeenrannan kävelykadulla ei voi olla, kun taskuvaras ahdistelee jatkuvasti. Joensuussa ne tonkivat kaatopaikkaa.

Toisaalta torniolainen on ansainnut kaikki vitsauksensa, minä mukaanluettuna. Ei ole yksi eikä kaksi kertaa, kun minulle on tultu naurettavasti kertomaan, että sua pitäs lyödä. Mutten pilkkaa tästä ainoastaan asuinpaikkakuntani väestöä, vaan jo nuoruudessani sain kuulla samanlaista uhoamista. Edesmennyt, nykyään helvetissä ikuisuuttaan viettävä ala-asteen opettajani Hyvinkään Kivisenojan koulusta totesi, että minua pitäisi lyödä. Kuitenkaan hän ei lyönyt. Hän oli usein korostanut rehellisyyttä ja kaikki miehisiä hyveitä, mutta kriittisellä hetkellä, silloin kun sanoista pitäisi siirtyä tekoihin, hän ei kyennyt mihinkään.

Hölmön puheet olivat olleet pelkkää tyhjää louskutusta niin kuin olin jo pitkään epäillytkin. Mainitsin helvetin, vaikken siihen tai taivaaseen ynnä muihin vastaaviin paikkoihin uskokaan. Uskonto oli silti suosikkiaineitani koulussa. Tietyssä mielessä sympatiseerasin Jeesusta, vaikka esimerkiksi hänen toimensa temppelissä olivat naurettavia.

Enkä ole ainoa, jota ärsyttää Jeesuksen jatkuva kitinä kun opetuslapset eivät tajua. Pedagogisesti hän oli melko heikko, mutta siihenhän on totuttu. Puhutaan synnistä, helvetistä ja muusta. Kieli on saastunut kristillisestä käsitteistöstä. Mutta ei se ole kamalaa, itsekin huudahtelen voi luojaa vaikkei näkemykseni mukaan luojaa ole olemassakaan. Yhteen aikaan yritin puhdistaa kieltäni kuonasta ja yritän edelleen, mutten enää ruoski itseäni jokaisesta rikkeestä. Tiedän että tämä on jo liian vaikeaa, mutta silti sanon, että asennoitumiseni asuinpaikkakuntaani on myös performanssia, vaikka loppujen lopuksi olen tosissani.

Tässä tarvitsisi nähdä ainakin kaksi asiaa samalla kertaa, "esitys" ja "todellisuus", joten en elättele toiveita että moni ymmärtäisi. Joskus oli meemi, että mitä kirjoja on tietokoneesi lähettyvillä pöydällä. Huvikseni, kun ei muutakaan sanomista ole, kerron tilanteeni: Lisäksi vihreällä ikealaisella pöydälläni on Seura, Ilta-Sanomat, kaksi tyhjää punaviinipulloa ja puoliksi juotu Carlsberg-tölkki.

Taas väsyttää ja hermostuttaa, mutta Panulla menee hyvin. Se syö, juo, käy näytelmissä, syntymäpäivillä, Istanbulissa, kirjanjulkaisutilaisuuksissa, kustantajan juhlissa ja nainenkin sillä on.

Luin jostain, että nainen oli rakastanut Panua jo pitkään, mutta nyt vasta pääsi suhteeseen kun edellinen lähti pois, edellinen, jota Panu kehuu ja muistelee mielellään. Viime kesänä Panua aavistuksen vitutti, kun huvinäytelmässä häntä ivattiin.

Mutta ihan pikkasen vain vitutti. Ja monet osoittivat myötätuntonsa Panulle. Nainen oli miellyttävä, ruoka maistui ja lopuksi nussittiin. Kissakin Panulla on, se tulee syliin. Onnelliset ihmiset tekevät meidät onnettomat ihmiset onnettomiksi. Panu on tehnyt useita ihmisiä onnettomaksi. Joku onnellisuusvero olisi näille säädettävä. Mutta minäpä olen ollut aina onneton. Idioottimainen kasvuympäristö heti alkajaisiksi johti siihen, että mitään onnen mahdollisuuksia ei ollut.

Opin viimeistään kolmevuotiaana inhoamaan maalaiselämää ja maalaisia, noita "aitoja" ihmisiä. Heille minulla ei ole mitään sanottavaa. Viimeisin tolkuttomuus on se tosiasia, että olen kuudetta vuotta vihattavassa, vastenmielisessä pikkukaupungissa, jota en siedä lainkaan.

Täällä on pimeä ja kylmä, tuuli on helvetillinen. Sairaana minut saatiin huijattua tänne ja nyt sanotaan, että "tule ihmeessä pois, tämä on vapaa maa". Näillä tuloilla ei tulla eikä saavuta. Ihmisten kierous on ilmeisesti rajaton. Kukaan ei häpeä mitään. Syylliset ovat vapaina ja kunnioitettuina.

Torniossa on pimeä ja ihmiset hirveitä. Järkyttävä talvi on tulossa, enää ei ole valoa eikä mitään. On pelkkä tyhjyys tällä rangaistusleirillä, voi jumalauta. Ihmettelen jos tästä talvesta selviän.

Toisaalta en edes halua selvitä, sillä selviäminen johtaisi uuteen talveen, välissä kesäksi kutsuttu täysvaloinen aika ja järkyttävä, idioottimainen syksy, jonka vesisateet ja liukkaudet pelottavat. Mitään ratkaisua ei ole, tulen olemaan ikuisesti näiden petojen ympäröimänä. Voin vain lainata, todellakin vain: Kaikki on nyt lopussa. Ihmisten viheliäisyyden mainingit lyövät yli taivaitten kuin hyökyaallot ja ahmaisevat kitaansa tämänkin suojapaikan, jonka patoluukut minä tahtomattani paiskaan selälleen.

Mutta, on korostettava, des Esseintes pakeni Pariisista ja joutui sinne takaisin, omat intentioni toimivat vastakkaisesti. Suuren suvun jälkeläinen ei kuitenkaan joutunut keskelle moukkia, vaan eli ylellisessä talossaan kohtaamatta kansaksi kutsuttua kauheutta. Jotenkin järkyttävää on, että Baudelaire viittaa runoudessaan Tornioon.

Ranskassa tunnettiin tämä helvetti, koska luvulla täällä kävi ranskalaisia astemittailemassa ja ryyppäämässä yhden talven verran. Baudelairen proosaruno "Minne tahansa maailmasta pois" sanoo: Pakkaamme laukkumme ja lähdemme Tornioon. Onko Tornio sittenkin poikkeus? Tunnettiinhan jo luvun Ranskassa Tornion hirvittävyys, kuolettavuus. Kaiva uutisia 3 kommenttia Kommentoi. On se, todellakin, näin: Sense of "sickness, illness" first recorded ; the word still sometimes was used in its lit.

Tietenkin voisi kysyä, että mitä ranskankielinen nimi des Esseintes tarkoittaa. Huysmansin romaanihenkilö on kyllä jotenkin ei-olevan tuntuinen. Antti Nylénin esipuheessa mainitaan: Hän oli viitannut siihen Dorian Gray muotokuvassa. Monissa blogeissa pyydetään "positiivista ja perusteltua palautetta". Mielestäni tämä on hivenen epäreilua lukijoita kohtaan, joten ilmoitan tässä, että minun blogissani saa esittää negatiivista ja perustelematonta palautetta.

Useat blogistit hermostuvat parista poikkipuolisesta sanasta, esimerkkejä löytyy linkkilistastani, joten katsoakseni teen tässä hyvän teon ihmiskunnalle. Mutta saanko tästä kiitosta! Vai pelkkää paskaa niskaan Ei niinkun mun makuun. Venäjänmaalla se meno vain kiihtyy. Vittuilijat ammutaan ja myrkytetään. Putain-Putin on näyttänyt kaapin paikan. Kohta hän valloittaa Baltian. Luota ryssään ja kadu.

Miksi niitä paskoja edes on olemassa? Ilmeisesti jonkinlainen kirous ihmiskunnalle. Ryssän tunnistaa viekkaasta katseesta. Aurinko menee saastepilveen 0 kommenttia Kommentoi. Tuli semmoinen mieleen, että lukihäiriöön vedoten kaikenlaiset pölkkypäät oikeuttavat typeriä puheitaan ja kirjoituksiaan.

Vaikka olisit illitteraatti hölmö niin vain sano, että "mä oon lukihäiriöinen" niin voit hölöttää mitä tahansa. Kyllä, viime päivinä olen lukenut näitä talouslehtiä, jotka ovat täynnä ihmeellistä yhdysvaltalaista onnellisuus"filosofiaa", joka nolottaa niin paljon että tekisi mieli ampua ainakin itsensä.

Nykyaika on täyttä helvettiä, aina. Pari minuuttia luin, en enempää, se oli joku Bisnes-lehti tai vastaava, en muista tarkemmin. Joka tapauksessa sairastuin niin pahasti että vastalääkkeeksi oli luettava kolme tuntia Verlainea ja Huysmansia. Huuto käy yli taivaan. Aurinko menee saastepilveen 3 kommenttia Kommentoi.

It has happened before, but there is nothing to compare it to now. Niin on tapahtunut aiemminkin,. Tietysti nainen on hullu. Vielä meinasin lisätä rivin: Tämä on kehittelyvaiheessa ihanko totta? Aurinko menee saastepilveen 1 kommentti Kommentoi. Tätä blogia lukiessa saa hymyn huulille. Ihan selkeä Baudelairen Samuel Cramer.

Aurinko ei halua nousta. En millään saanut otettua hyllystä Wallinin Arabian retkiä vaan likaisiin käsiini tarttui Kommunismin musta kirja.

Luin sen alun, "Kommunismin rikokset", ja kiiruhdin verkolliseen maailmaan tutkimaan mitä kirjasta on sanottu. Että ei ole reilua, kyllä muutkin ovat tehneet pahoja, että ei niitä kuolleita sataa miljoonaa ollut, vaan ehkä 75 miljoonaa. Uraa uurtava teos, jopa uraauurtava. En nyt oikein tiedä mitä tällä jaottelulla tarkoitin. Kommunismin mustassa kirjassa on sivuja yli Jos nyt aluksi lukisin Neuvostoliiton osuuden ja ehkä Kominternin, myöhemmin loput.

Tosin tajuan olevani pahasti myöhässä, sillä teos on julkaistu suomeksi jo viisi vuotta sitten. Ranskaksi kävin lähdekritisoimassa, harvinaista minulle: Puolustelen laiskuuttani sillä, että välimatkan päästä voin antaa objektiivisen lausuntoni, nimittäin sitten kymmenen vuoden päästä kun olen kirjan lukenut loppuun saakka.

Muistan lukiosta, kun yksi koripalloileva puupää ja häänen kaverinsa, onneksi rinnakkaisluokalta, "pohtivat" koulun "kirjastossa", että pitääkö kirjoittaa vuoksi vai takia. Puupää sanoi, että takia, koska vuoksi viittaa luonnonilmiöön. Istuin lähellä enkä sanonut mitään. Tämä tapahtui kolmannella luokalla. Kaiken lisäksi puupää kirjoitti koulun parhaat pisteet ylioppilasaineesta. Olin tapauksesta avoimen onneton, mutta sain balsamia haavoihini, kun kuulin ylioppilaspäivänämme, tarkemmin sanottuna iltana tai yönä, en ole varma oliko jo yö, paikallisen yökerhon miestenhuoneessa itse puupään suulla, että jos hän jossain ylioppilaskirjoitusten aineessa, valitettavasti en muista missä, olisi saanut pisteen tai kaksi enemmän ja yltänyt laudaturiin niin myös hänen kokonaisarvosanansa olisi ollut laudatur, mutta nyt se jäi magnaan.

Luonnollisestikaan hän ei osoittanut sanojaan minulle, vaan eräälle hyväksytylle oppilaalle. Tämä tiedonanto pelasti iltani ja yöni, ja aamun valjetessa saatoin tunnustaa jatkopaikassa, että kuuntelin toisinaan muutakin kuin metallimusiikkia.

Noina viikkoina, "elämän parhaimpina" tuolloin kaikki viikot olivat elämän parhaimpia ja unohtumattomimpia, oli penkkareita, autokyydityksiä, tenttejä, kirjoituksia ynnä muita järjettömyyksiä, mitkä eivät minua kiinnostaneet yhtään , olisi kuulunut lukea yliopiston pääsykokeisiin, mutta erään sukulaiseni sinnikäs vastustus ja kiinnostukseni erään Platonina tunnetun sananiekan teksteihin häiritsivät.

En nyt oikein tiedä miten ajauduin Kommunismin mustasta kirjasta yökerhon miestenhuoneen kautta Faidoniin mutta mitäs siitä.

Parikin kommentaattoriani on sanonut, että ei otsikoilla ole merkitystä. Muuten, toivottavasti pöytä jolla kirjoitan ei kaadu, koska yksi sen jalka on käytännössä irti, ja oikealla puolellani olevassa vesilasissa sisältö heilahtelee. Semmoisia nuo nestemuotoiset ovat. Alunperin se oli väritön eli puunvärinen pyökki? Näin pöytäkin viittaa siihen, etten aina ole ollut sisäisessä karkotuksessa vaan ihmistenkin ilmoilla.

Miten sitä muuten tietää mitä lukee? Tämä oli matalaotsaisin perustelu mitä tuli mieleen, itse asiassa se tuli ensiksi mieleen, muuta ei ole tullutkaan.

Otsikko viittaa otsaan ja otsoon, joka on karhu. En ole koskaan tavannut metsässä karhua. Suomi on maa, jossa aikuiset ihmiset pelkäävät karhuja, susia ja ilveksiä, tosin vain maalaiset pelkäävät, mutta kuitenkin. Joskus pitäisi kirjoittaa jotain hyödyllistä, tekemisestä en enää unelmoi. Ymmärsin, että minun on kirjoitettava kategoriaa "entiedämiksikutsua" kunnes se loppuu.

Ei voi tietää koska loppuu. Kohta on kirjoitusta. Tietenkin on erittäin tärkeätä miettiä kirjoitusten määrää, sanojen määrää, merkkien määrää. Mannerheimin käskykirjeestä hän sanoi samaa, että tiedossa se on. Innostuin ja luin Berijan tarhojen päälle Tuomisen Kremlin kellot loppuun, olin aloittanut sen joskus vuosi sitten. Ei minulla sitten muuta ollutkaan. Voisi lukea loppuun muutaman muunkin kirjan, esimerkiksi Wallinin retkeilyt Arabiassa. Tämän verran vielä oli.

Semmoista oikeauskoista menoa akselilla viheriäisyys - vasemmistolaisuus. Näille kavereille ei oikein uskalla sanoa vastaan, koska he periaatteessa ovat aina oikeassa: Vähän sama kuin hokisi jatkuvasti "kaksi plus kaksi on neljä" eikä mitään muuta, ei ainakaan valehtelusta päästäisi syyttämään. Joissain yhteyksissä näistä ihmisistä puhutaan "trendipelleinä". Heille historia on tuomioistuin.

Millaista argumentaatiota valtiotieteellisessä oikein opetetaan? Ja asian sivuun heti. Lueskelin eilen arvioita Elina Sanan luitte oikein kirjasta Luovutetut , joka sai muutama vuosi sitten Tiede-Finlandian. En ole lukenut tuota kirjaa ja taitaa jäädä väliin. Se on "journalistinen", joka on minulle samanlainen sana kuin "menševikki" Kremlin tosin Tanner ei voinut olla sanomatta sitä aikoinaan, muistaakseni Paasikivi oli lähes pyörtynyt porukalle oli.

Jos kolme tai neljä auktoriteettia sanoo, että kirja on "journalismia" niin kyllä se sitä sitten on. Ei minun intresseissäni ole sellaista lukea.

Huomiota kuitenkin herättää, että Jukka Lindstedt esittää että tämähän on ollut jo tiedossa, ihmisiä luovutettiin toisen maailmansodan aikana Saksaan. Ihan kuin vähän aikaa sitten olisin kuullut Lindstedtiltä samanlaista argumentaatiota. Mannerheimin käskykirjeestä hän sanoi samaa, että tiedossa se on ollut.

Tämä Ennen ja Nyt vaikuttaa mielenkiintoiselta verkkojulkaisulta, jota en tietenkään ole huomannut. Jossain vaiheessa olisi siirryttävä lueskelemaan ulkomaisia blogeja, paitsi ettei ehkä viitsi. Laitan otsikoksi "Homoudestani", jotta mahdollinen lukija voisi pitää minua hetken kovana jätkänä. Olen tänään miettinyt homouttani. Saarisen mielestä jokaisen pitäisi esittää itselleen kysymys: Lähdin siitä triviaalista näkemyksestä, että jokaisessa meissä on vähän homoa niin kuin jokaisessa on pyhimystä, lapsenraiskaajaa ja talonrakentajaa , näkemys ei johda mihinkään, sillä pitäisi löytää ainakin kaksi raja-arvoa.

Ensinnäkin on olemassa biporukkaa, jotka tulevat ensin, vasta sitten homot tai toiseen suuntaan mentäessä heterot. Oletuksena otin, että olen homo. Jouduin kuitenkin pian myöntämään, että olen enintään bi. En millään kykenisi olemaan, enkä ole, sanotaanko prosenttisesti homo, jolloin heteroutta olisi vain 20 prosenttia ja biseksuaalisuus voitaisiin jättää pois laskuista. Eli jos sinussa on vähintään 20 prosenttia homoa tai heteroa ja enintään 80 prosenttia homoa tai heteroa niin olet biseksuaali.

Tässä kohden jouduin suuriin ongelmiin. Jouduin myöntämään, että homoseksuaalinen viettini ei yllä konkretian tasolle.

Vaikka olisinkin, sanotaanko prosenttisesti homo, niin en minä siirtyisi sanoista tekoihin. Lisäksi mieleeni tuli muutamia tietoteoreettisia ongelmia, joita en pystynyt ylittämään. Aloin pitää itseäni prosenttipelleilijänä.

Eikö minusta saa homoa kirveelläkään! Elämäni suuria pettymyksiä on ollut etten minä edes ole biseksuaali. Vuosia sitten heitin homouden haaveet mielestäni, mutta silti olen hellinyt aivosolukoissani kuvitelmaa, että josko minusta vielä olisi biporukan jäseneksi, joku päivä. Tänään ainakaan ei ole se päivä.

Homous tai edes biseksuaalisuus olisi helpottanut rankkaa ja katkeraa elämääni oleellisesti. Olisi voinut samastua vähemmistöön, jota joskus on ahdisteltu, nykyään ei enää paljon, mutta silti voisi eläytyä menneiden kumppanien kärsimyksiin ihanalla tavalla.

Myös olisin halunnut nähdä muutamien sukulaisteni ilmeet. Tunsin yhden tapauksen, jossa nuori mies ryhtyi homoksi kun ei pitänyt isästään. Hän myös vaihtoi sukunimensä äitinsä tyttönimeksi. Tietenkin, jos hän olisi jatkanut saman logiikan mukaan, hän olisi nussinut äitiään, mutta se ei juuri nyt ole hyväksyttävää, paitsi maaseudulla, esimerkiksi Tervolassa. Vielä yksi syy, miksi tahtoisin olla homo: Tätä tuskin tarvitsee tarkentaa.

Kun lukee viimeksi päivitettyjä blogeja, viikon ensimmäisinä tunteina, niin tulee epätoivoinen olo. Joku bloggaaja sanoikin että jopa tuntee jotain eli epätoivoa. Nykyään ei oikein uskalla ilostua kun tietää että masennus iskee ihan kohta.

Alamaissa taas ei pysty ajattelemaan mitään. Depressioni vuotispäivät ovat käsillä. Tosin olin minä sekaisin jo ennen sitä.

Ei tee mieli muistella lapsuutta, niitä sekavia tekoja. Ei minun kanssani voi olla kun olen jatkuvasti masentunut. Mitään ei ole eikä tule koskaan olemaan. Ei olla edes puolessa välissä. Merkintä yössä olisi tälle komea nimi. En käynyt tänään ulkona, sunnuntaisin sattuu niin. Depressioni päivät ovat käsillä, ovat olleet pitkään, aktualisoituneina. Teoreettisen filosofian cumu jäi yhtä tenttiä vaille. En millään jaksanut hakea kirjastosta Lammenrannan Tietoteoriaa.

Nykyään tiedän että se johtui onnistumiskammosta ja jatkuvasta vitutuksesta. Terapeuttini ei uskonut lääkitykseen, joka helpotti oloani viikon päästä aloittamisesta. Sen jälkeen en ole luottanut Freudiin terapiametodistina. Miksei tuollaisia puoskareita haasteta oikeuteen. Tai, jäi yhtä tenttiä vaille, elämä. Ylipäänsä kirjoitelmat pohtivat omaa nimeään, se on niiden ainoa aihe ja merkitys. En millään jaksanut hakea kirjastosta Lammenrannan Tieoteoriaa. Ei olisi huono otsikko.

Ja lukija jo tietää mihin olen päätynyt, kun tätä lukee, minä raukka en tiedä. Onko se Tietoteoria , vai ehkä Johdatus Tietoteoriaan tai Tieto-oppi.

Poistin kappalejaot vartti sitten. Kirjoitelman pitää pohtia otsikkonsa lisäksi kirjoitelman tekemiseeen käytettävää aikaa, kappalejakoja ynnä muita muotokysymyksiä, kuten kirjasinlaadun valintaa. Ehdoton kvaliteetti, niin kuin Ej. Kysymyksissä ei ole kysymysmerkkiä. De facton voisi laittaa kursiiviin, ja toivoisin että de facto hullu naispsykiatri olisi myös de jure hullu naispsykiatri. Olen kirjoittanut 30 minuuttia. Jos kirjoittaisi kerralla 60 minuuttia ja toistaisi tempun vaikka sata kertaa niin mihin päädyttäisiin.

Kaksi edellistä lausetta olivat kysymyksiä. Tai eivät kaksi edellistä vaan kaksi lausetta "tämä oli kysymys" edeltävää lausetta. Sitten sitä tuijottaa että kirjoitinko minä noin.

Tärkeää on kirjoitelmassa käsitellä kysymystä kirjoitelman kirjoitusvirheiden kohtalosta. Alkaako lause isolla kirjaimella?

Olin kirjoittaa edellisen lauseen pienellä alkukirjaimella, mutta se olisi ollut halpaa. Olen ongelmissa otsikoinnin kanssa. On naurettavaa, että vielä tässä iässä joutuu pettymään ihmisiin. Tätä ei romaanissakaan täysin vältetä: Naisiin kohdistuva sorto on usein seksuaalista väkivaltaa, Oksanen muistuttaa.

Stalinin terrori vertautuu nykyajan seksiorjabisnekseen. Teemana naisten alistaminen nostaa teoksen yleisinhimilliselle tasolle. Romaani pureutuu Viron historian kipupisteisiin, mutta puhkoo myös suomettumisen ajan patoumia lahden tällä puolen. Toisin kuin näytelmässä romaanin Aliide ikään kuin lunastaa pahat tekonsa pelastamalla Zaran. Loppuun sijoitetut fiktiiviset KGB: Oksasen seuraava romaani Kun kyyhkyset katosivat jatkaa Viron lähihistorian käsittelyä.

Nyt seurataan kameleonttimaista psykopaattihahmoa Edgar Partsia vuosina Ajanjakso ulottuu itsenäisestä Virosta neuvostomiehitykseen, saksalaismiehitykseen ja uuteen neuvostomiehitykseen. Mukana ovat Siperian kyyditykset ja vastavallankumouksellinen toiminta. Parts aloittaa metsäveljissä, jatkaa saksalaisten juoksupoikana ja päätyy neuvostohallinnon yhteysmieheksi. Tilaa saa myös Partsin vaimo Juudit, joka rakkaudettoman avioliiton ja sattumuksien kautta päätyy saksalaisupseerin leikkikaluksi.

Oksanen piirtää kiinnostavia kuvia ihmisistä ääritilanteissa. Romaani sortuu kuitenkin materiaalin liiallisuuteen ja opettavaisuuteen. Ikään kuin kirjailijalla olisi ollut halua kertoa kaiken neuvostovakoilusta ja propagandan tehtailusta. Juonenkuljetuksen pikkunäppärissä käänteissä moni henkilöhahmo jää paperiseksi. Virolaisklassikko Raimond Kaugver on lisäksi käsitellyt samoja teemoja romaanissaan Neljäkymmentä kynttilää ja tehnyt sen Oksasta paremmin.

Kaugverin romaanin sankari on Oksasen teoksen päähenkilön vastakohta: Viron historian hiidenkirnussa hän ei halua taipua yhdenkään valtajärjestelmän juoksupojaksi.

Oksanen sai Puhdistuksesta Finlandia-palkinnon vuonna ja imuroi samana vuonna lähes kaikki muutkin kirjallisuuspalkinnot. Kyse tuskin oli pelkästään siitä, että romaani oli niin tasokas. Aiheella ja erityisesti sen käsittelytavalla selvästi oli tilausta. Oksasen psykohistoriallinen, realismista ja kevytmodermista ammentava tapa rakentaa teoksensa selvästi puhutteli suurta yleisöä. Ja kuitenkin esimerkiksi Arvi Pertun romaani Papaninin retkikunta on eräässä mielessä kiinnostavampi ja moniulotteisempi teos kuin Puhdistus.

Pertun romaanissa luodaan tragikoominen katsaus stalinistiseen terroriin Neuvosto-Karjalassa. Ennen muuta käsitellään amerikansuomalaisia, jotka valheellisen propagandan houkuttelemina muuttivat luvun alussa kymmenintuhansin Karjalaan sosialismin rakennustyöhön. Papaninin retkikunta on tutkielma totaalisen vallan mekanismeista ja jännitysromaanipastissi.

Ilmestyessään melko vähälle huomiolle jäänyt romaani on myös postmodernin ironian sovellus ja läpivalaisu: Romaanin päähenkilö Jaakko Jack Petterson on kirjailijaliiton lehden toimitussihteeri, joka kirjoittelee omaa romaanikäsikirjoitusta Karjalan metsäsissikapinan vuosilta; käsikirjoituksesta on sijoitettu otteita Papaninin retkikunnan sisään.

Lapsellinen, pyrkyröivä, pelkurimainen ja seksuaalisesti turhautunut Jaakko on melko epäluotettava kertoja. Jaakon näyissä kulkee musta Buick, salaperäinen femme fatale Ellen, älykköravintolan jazz soi Petroskoin yössä, ja vodkaa juodaan kuin viimeistä päivää. Jaakon sadomasokististen fantasioiden kieppuessa ei ole selvää mikä on vainoharhaa ja mikä totta. Perttu osoittaa hyvin, ettei totalitarismissa edes todellisuuskäsitys ole turvassa. Kun valheesta tulee totta, ja totuudesta rikos, avautuu mielettömyyden ikkuna minä hetkenä tahansa arkielämän keskelle.

Perttu näyttää myös Oksasta selvemmin, ettei totalistarismissa ole sankareita. Totaalinen valta korruptoi ja tuhoaa absoluuttisesti. Edes uhrit eivät aina ole viattomia, sillä he ovat saattaneet ilmiantaa toisia.

Katri Lipsonin luvun Murmanskiin sijoittuva romaani Kosmonautti on kiinnostava poikkeus siinä mielessä, että se ei juuri pyri hyödyntämään poliittista aineistoa.

Sivujuonteena neuvostovalta tosin pyrkii romaanissa käyttämään kosmonautin urasta haaveilevan pojan tarinaa propagandasssaan. Pääasiassa romaani on taitava modernistinen, omastamme poikkeavaan yhteiskuntaan sijoitettu rakkaustarina. Rosa Liksomin Hytti nro 6 palaa tavallaan kirjailijan nuoruuden novellikokoelman Väliasema Gagarin linjoille, mutta erilaisin painotuksin.

Romaani on sommittelultaan yksinkertainen, mutta onnistuneesti pelkistetty. Nuori suomalainen nainen on Siperian junassa matkalla Moskovasta Mongoliaan. Pääosaan ei kuitenkaan nouse nainen, vaan hänen sattuman sanelema matkatoverinsa, keski-ikäinen äijä nimeltä Vadim: Siperian junan välietappien myötä ohi liukuu Neuvostoliitto ja sen kulahtanut, absurdi todellisuus: Nainen löytää Venäjältä myös paljon kauneutta.

Hän tekee tarkkoja havaintoja neuvostoelämästä. Matkatoveri Vadim juopottelee ja rivostelee, mutta tämä on kuvattu liioitellusti, venäläisen satiirin perinteiden mukaisesti. Välillä tyttö muistelee Moskovaa ja siellä odottavia monimutkaisia ihmissuhdekuvioita. Moskova näyttäytyy romaanissa turgenjevilaisena kuvaelmana, karkeana ja eksoottisena remeltävän muun Neuvostoliiton vastakohtana.

Matkatoveri Vadim kasvaa romaanin myötä eräänlaiseksi Neuvostoliiton metaforaksi: Romaanista kasvaa nurinkurinen rakkaudentunnustus:. Ollaan siis venäläinen älymystön ikuisen dilemman ääressä. Valta on kauheaa, mutta kansa kelvollista. Katja Ketun romaani Yöperhonen on aikuisten satu tai paremminkin kummitustarina. Teos toistaa ja varioi Ketun aikaisempia kertomuksia.

Menestysromaanista Kätilö tuttu Titovkan vankileiri on nyt Vorkutan työleiri Komin hiilikaivoksilla. Gulag-leirillä hillutaan vuosikymmeniä luvulta luvulle. Villisilmäksi kutsutun silmävikaisen vanhanpiian tilalla on Villilintu, tyttö, joka menettää osittain kielensä ja puhekykynsä. Nykyajassa taas seurataan kuolleen isänsä perässä Marinmaalle kirmaavaa Vernaa, joka haluaa selvittää isänsä ja sukunsa kohtalon.

Keinovalikoimaltaan teos on yksinkertainen: Gulagin aikaiset vankileirikohtalot tietenkin limittyvät nykyaikaan. Romaanin tarinassa piisaa vallanhalua, alistamista, kostoa ja väkivaltaa.

Suomalaisen Irgan kaksoisidentiteetti on jonkinlainen oivallus. Siinä miten nainen joutuu salaamaan todellisen minänsä marilaisessa kylässä tulee näkyviin sekä neuvostokokemus valheessa elämisestä, että marilaisvähemmistön toiseuden kokemus enemmistön keskellä.

Oivallusta ei kuitenkaan kehitellä mihinkään. Irgan tausta loikkarina ja vankileirille päätyneenä naisena on kiinnostava ura. Neuvostoliittoon paenneiden suomalaisten punaisten ja itänaapuriin muuten eri syistä joutuneiden, repressoitujen suomalaisten kohtalot ovat pitkälti kirjallisuudessa vielä hyödyntämättä.

Vovan hahmossa romaanissa pilkataan Venäjän nykyjohtoa. Luonnollisesti Vova on kuvattu vallantäyteisenä törkimyksenä, raiskaajana, joukkosurmaajana ja peräti demonisena pahiksena, jota ohjaa paholaisjumala Keremet. Ilman huumoria ja ristiriitoja kuva ei ole.

...

On näitä muitakin, "lukeneita" rockmuusikkoja, aiankin joku Putro-niminen jannu ja torniolainen A. Heidän esi-isänsä on luonnollisesti Juice Leskinen, joka taisi ihan oikeasti olla lukenut ihminen, ehkä sivistynytkin, en tiedä.

Yhteistä näille populaareille on, että heitä aristaa tunnustaa olevansa rokkareita; he haluaisivat olla jotain enemmän, runoilijoita. Hra Martikainen oli aikoinaan Ylen kirjallisuusohjelmassakin, jota veti Saarikosken III vaimo, taistolaisuutensa unohtanut Tuula-Liina Varis asiasta voi lukea Ojaharjun muistelmista, suosittelen.

Millaista aikaa elämme, kun kaikenlaisia rämpyttelijöitä päästetään vakavien aiheiden pariin? Kohta ihmissuhdepulmiin kysytään neuvoa huorilta, jos meno jatkuu samana. Poistoista ostin neljä kirjaa Nykysuomen sanavarat , Lindstenin Maiju Lassila - legenda jo eläessään , Laitisen Suomen kirjallisuuden historian 1.

Onnettomuudekseni menin lehtiosastolle ja otin hyllystä Nuoren Voiman, teemana luku. Siinä vaikuttajat kertoivat mitä muistavat edellisestä vuosikymmenestä. Mitä oltiin silloin ja mitä ollaan nyt. Oltiin "ironisesti" kaikkea nuoruuden hölmöyttä mutta nyt ollaan runoilijoita, suomentajia, "teatterintekijöitä", toimittajia jne. Luonnollisesti vitutti, kun entinen naisystävänikin, joka silloin oli tyttöystävä, kertoili lukulaisia muistojaan. Kotiin tallustellessani mietin että hänen muistiaan olisi voinut vähän tarkentaa, olisi pitänyt kertoa kaikista niistä saatanallisuuksista joita näyttelijätär milloinkin keksi.

Kotona olin jo rauhoittunut ja päätin jättää muistelematta. Ja olihan meillä paljon hyvääkin, suoranaisena kunniatehtävänä koin hänen korkkaamisensa, siihen eivät olleet lupaa saaneet edes Teksasin hienot jätkät.

Uusi Nietzsche-suomennos oli lainassa. Lukeeko täällä joku todellakin Nietzscheä? Ilmeisesti erehdys, otsikko oli "Esseitä kreikkalaisista", joten lainaaja luuli että teos käsittelee homoseksuaalisuutta. Eikä ollut Jokisipilän väitöskirjaakaan hyllyssä.

Sen lainaamisen syyt ovat minulle totaalisesti hämäriä. Jokisipilän kirjan otsikossa puhutaan "aseveljistä" eli kenties lainaaja on sekoittanut kirjan erääseen rocklevyyn, jossa englanniksi ollaan aseveljiä. Teoria on muuten hyvä, mutta miten täällä kukaan osaisi englantia. Gravity's Rainbow on sivulla Olen alleviivaillut nimiä, ja muutakin.

On hyvä kirja, on. Ensimmäisen osan luettuani, olen sitä puolessa välissä, kerron mitä on tapahtunut eli, niin kuin pitää ilmaista, "tapahtunut". Se on hyvin kiehtova. Kun aamuyöstä aloin vakavalla mielellä lukea Gravity's Rainbowta , ajattelin, että essee kannattaisi lukea uudestaan, samaten minulla on jossain laaja selostus kirjan "tapahtumista" sivullisessa järjestyksessä.

Sen sijaan kirjat voivat olla tylsiä, lähinnä jos ne kertovat "arkisista" asioista. Jumalauta, että inhoan koko sanaa "arkinen", kaikenlaiset mikrofoni kiinni laulaneet hölmöt ovat kirjoitelleet kolumneja ilmaislehtiin "arkisesta aherruksesta" arkinen aherrus Hengittäminen on "arkista aherrusta", siitäkin voisi kertoa. Kuunnelkaapa tätä, upseeri yrittää tarttua kuumaan esineeseen: Kirjan sankarin Tyrone Slothropin esivanhemmista löytyvät sellaiset nimet kuin Variable Slothrop ja Constant Slothrop, ylipäänsä nimet ovat sellaisia joista, kuulemma, kirjoituskursseilla varoitellaan.

Hollannin suunnalta on tullut V2 -ohjus, vieläpä aamulla, johon kertoja toteaa: V2- ohjukset muistuttavat Pynchonin ensimmäisestä romaanista, jonka nimi on V.

V-kirjaimen jälkeen tulee piste, sitä ei pidä unohtaa. Mitä niitä oli merkityksiä V: V-alkuisuuksia viljeltiin cultura kouluaikoina varsin tiheään tahtiin eikä meno erityisemmin ole laantunut. Sivistyspiireissä voi olla toisin, ehkä, niistä en tiedä mitään. Civis nousee V-raketille kaksi kertaa Viikossa, mutta tähän ei lasketa Vieraissakäyntejä.

En tiedä mitä tarkoitin edellisellä kappaleella. Gravity's Rainbown the Zone on suomeksi Vyöhyke tai Alue, ks. Raudaskosken artikkeli, loppuviite Taas yksi käännöspulma ratkaistu.

Eikä voi unohtaa, että Pynchonin seuraavan romaanin nimi on Vineland. Olisiko niin että Gravity's Rainbow kääntyisi suomeksi jos vain yrittäisi? Pistäkää joku Kersti Juva hommiin, tai Seppo Loponen. Tiina Mirjami Käkelä-Puumalan väitöskirjatutkimuksen esitarkastus. Other Side of This Life: Ohjaajina ovat toimineet prof.

Heta Pyrhönen ja prof. Ehdotus esitarkastajiksi taiteiden tutkimuksen laitoksen johtaja, prof. Dalsgaard University of Aarhus ja prof.

Steven Weisenburger Southern Methodist University. Opiskelijalle on ilmoitettu oikeudesta esittää huomautuksia esitarkastajaehdotuksesta. Ehkä luovuutta vihaavalla maallamme on vielä toivoa, kun joku uskaltaa tarttua hankalaan aiheeseen.

Käkelä-Puumala on tehnyt gradun ja lisensiaatintyön V: Kuka meistä ei olisi halunnut V. Olipa lapsellinen kommentti, huomaa etten ole Valmistunut. Mikä ihmeen himo yhdysvaltalaisilla eli "amerikkalaisilla" on mennä piiloon ja kuvata piiloon menneitä ihmisiä?

Lueskelin Paul Austerin New York -trilogian kolmatta osaa ja siinä kirjailija häviää. Muistaakseni Austerin Leviatanissa käsiteltiin samoja teemoja. Koko New York -trilogia käsittelee. Siinä viitataan Thoreauhun, joka meni metsään. Mikä siellä Yhdysvalloissa on, kun pitää kadota? Salinger antoi haastattelun opiskelijalehdelle joskus luvun alussa ja hävisi sen jälkeen. Parkkipaikalta hänet on kuvattu. Kuuluisin ja ajankohtaisin pakenija on Thomas Pynchon.

Hänestä on edellinen valokuva luvun lopulta, kun Salinger vielä silloin suostui haastatteluihinkin; Pynchonia on joskus haastateltu faxin avulla, ei muuta. Pynchon ehkä kuvattiin luvulla lapsensa kanssa. Iso maa ja hajanainen. Liittovaltio ei pysy perässä. Siirtolaiset katosivat Euroopasta Yhdysvaltoihin, nyt siellä kadotaan sisäisesti. Afrikastakin lähdettiin mutta vähän eri merkeissä. Ja, kuten muistamme, Rikoksen ja rangaistuksen Svidrigailov sanoi lähtevänsä Amerikkaan ja ampui itsensä.

Voi onnellisia englantilaisia, heillä on sarjamurhaaja. Joku on tappanut ainakin viisi prostituoitua Ipswichin tienoilla ja, mikä kiehtovinta, tappajia saattaa olla kaksi eli toinen matkii toista.

Tästä ei folklore parane. Kenties aikamme sankareita suunnistaa Itä-Angliaan enemmänkin, kohta siellä suorastaan kuhisee ja vilisee sarjamurhaajia. Paikallinen potkupalloseura oli jo joutunut kysymään poliisilta, että riittääkö virkavaltaa heidän otteluunsa kuumasta sarjamurhaajajahdista mutta poliisi oli sanonut että riittää. Suomessakin on Ylen uutislähetyksiin alkanut tulla mainintoja murhaajista, viimeinkin.

Ketä kiinnostaa ulkoministerin jorinat? Paljon parempaa ajanvietettä ovat tappajat, raiskaajat, tappajaraiskaajat ja tiedotusvälineiden ykköslemmikit pedofiilit. Ilman ahkeraa uutistiedotusta emme tietäisi näistä asioista kuin murto-osan nykyisestä, voi kiitos.

Sarjamurhaajat ja pedofiilit ovat mediaksi kutsutun "mahdin" merkittävimpiä edistäjiä. Olisi vähintäänkin kohtuullista, että Yhtyneet Kuvalehdet muistaisivat erästä Jammua julkisesti ja nostaisivat hänet siihen arvoon mikä hänelle kuuluu.

Ilman Jammua Tapani Ruokasen palkka olisi pienempi. Journalistiliitto tai joku sellainen voisi antaa kaverille mitalin. Toisaalta on Jammun oltava kiitollinen aina valppaalle lehdistölle.

Ilman journalisteja hän olisi alaviite populaarihistoriassa, nyt hän on keskeisellä paikalla. Ja Jammun jalanjäljissä monet muut ovat löytäneet oikean itsensä ja alkaneet toteuttaa kutsumustaan.

Valitettavasti Suomessa ei ole ollut sarjamurhaajia. Mutta kyllä niitä vielä tulee kun rumpua vain lyödään tarpeeksi ahkerasti. Olen vakuuttunut, että joku peräkammarin poika on jo aktivoitumassa, hän havaitsee että jumalauta, mustahan tulee vielä kuuluisuus. Sarjamurhaajista olisi sekin hyöty yhteiskunnallemme, että voisimme sanoa, että en mä nyt mikään sarjamurhaaja sentään oo, vaikka sadan tonnin veropetoksen teinkin.

On me ja sitten on ne, pahat eli hirviöt. Jouko Turkka tätä käsitteli Häpeässä: Ajatuksena on se, että Suomen vihatuin ihminenkin on, tosiaan, ihminen eli tuntee inhimillisiä asioita. Hän on yksi meistä, tämä saatanallinen hirviö. Itse asiassa meissä jokaisessa asuu jammu, joissain pienempi, joissain suurempi. Journalisti tai muu kuonakasa, joka "tutkii" työkseen tappajia ynnä muita paskiaisia, tuntee viehtymystä kohteitansa kohtaan.

Hänessä asuu semmoinen vähän suurempi kirvesmurhaaja tai mikä milloinkin. Epäilen myös oikeustieteilijöitä ja rikoshistorioitsijoita. Minua kiinnostavat orjaleirit, kaasutusautot ja lopullisen ratkaisun logistiikka.

Olen jopa lukenut kirjoituksia vuosikirjasta Pohjolan poliisi kertoo. Nämä ovat aika raskauttavia tosiasioita, olen kävelevä tai lähinnä ontuva aikapommi. Nyt pitäisi aloittaa liturgia että en tietenkään tarkoita että kaikki me ollaan, mutta se taitaa olla myöhäistä. Jälkimmäisessa kirjassaan Albert Speeristä Yrsa Stenius analysoi luvun vaikutusvaltaisinta arkkitehtiä hienosti yli sivua, kunnes alkaa itkeä, ettei hän herra paratkoon tämä taisi olla täsmällinen ilmaisu tarkoita että meidän teollisuusjohtajamme olisivat samanlaisia kuin Natsi-Saksan teollisuusjohtajat.

Muistan järkyttyneeni tästä huudahduksesta. Miten niin eivät ole samanlaisia? Itse asiassa Stenius vahingossa väittää, että saksalaiset tuolloin olivat jotenkin erilaisia kuin muut ihmiset silloin ja nykyään. Semmoinen ei sovi kansankotiin tai sinnehän se juuri sopii, rotuhygienian kehtoon.

Siitä että minua ärsyttää suunnattomasti se että tiedotusvälineet väen väkisin aktivoivat sairaita ihmisiä tekemään sairaita tekojaan. Televisio ei vielä kilpaillut kenenkään ajasta eikä kukaan asunut vielä missään hornan kuusessa niin kuin nykyään asutaan Pukinmäessä tai Myyrmäessä, Vantaasta puhumattakaan.

Tunnenpa erään juristin joka asuu peräti Kirkkonummella ja käy töissä Helsingin keskustassa. Lukija helposti luulee, ettei kirjoittaja tiedä että Myyrmäki on Vantaata. Ja onko kirjoittaja aivan kauhea ihminen, kun luulee Kirkkonummea aivan viimeiseksi periferiaksi? Ironiaa ei ehkä voi opettaa. Kuka kirkkonummelainen juristi mahtaa olla? Mainitseminen on masentavaa, se on selittelyä. Kunpa ei tarvitsisi mainita enää koskaan.

Äsken minulle tuli mieleen käsite 'suomalaisten idänlibido', en tiedä mistä se pälkähti heikkoon päähäni, sillä kirjaa jossa se mainitaan, en ole lukenut pariin kuukauteen. Se on hyvä kirja. Sitä ei kokemattomana ymmärrä. En ymmärrä sitä vieläkään juuri lainkaan. Nyt tiedän mistä, ehkä, tuo suomalaisten idänlibido tuli mieleen. Mietin itäisiä asioita, itämisiä ja koi-sanan merkityksiä.

Ja oliko se joku Länsiö, jota oli joskus sanottu Itiöksi hänen aatesuuntautumisensa vuoksi, tai sitten se oli Länsiön sukulainen tämä Itiö, joka tapauksessa Länsiö oli sanonut eräästä Omakuva -kirjasta, että muuten hyvä mutta kun siinä yhdessä lauseessa pilkataan kirjoittajan entistä vaimoa. En ole ihan varma sanoiko sen Länsiö, mutta joku kuitenkin sanoi.

Tästä tuli mieleeni eräät muistelmat, joista joku sanoi että ne olivat prosenttisesti asiaa, mutta aina välillä muistelija harhautui asiattomuuksiin. Yksi lause yhdellä, toisella viisi prosenttia. Nolottaa, mutta vasta nyt vastaan Saaran kirjalliseen meemiin.

Viideltä hyllyltä yhdeksäs kirja ja pitäisi sanoa jotain viisasta. Sen verran valikoin, että olin lukenut kirjat, muutama hylly jäi siis hylätyksi.

Kilpakosijat ja Pekka Puavalj. Tässä niteessä on siis kaksi teosta. Erinomaisia teoksia ovat, hienoa sanailua ja muuta irvailua. Tämä on viimeinen lukemani Harjunpää, vai tuliko Pahan pappi tämän jälkeen, en muista. Kehaisen myös, että olen lukenut Joensuun ainoan ei-Harjunpäänkin, Possun ja Paavin panttivangit. Heimolaisissa Harjunpää kuvaa, yllätys yllätys, romaneja, joita hän kutsuu romaaneiksi. Kirja on luvulta, Joensuun tiukoilta luomisvuosilta. En ole varma saatiinko tässäkään kirjassa roistoja kiinni, yleensä niitä ei Joensuulla saada.

Juhlapaikka, jossa veriteko tapahtuu, tuntui lukiessa tutulta ja se taitaa olla entinen melkein-naapurini Oulunkylässä. Tarkka miljöönkuvaaja Joensuu on. Ensimmäinen ja ehkä viimeinen Pynchon-suomennos. Tässä on se ongelma, että jotkut pitävät kirjan tapahtumia outoina, mutta minulle ne tuntuivat jokapäiväisiltä.

Joka tapauksessa toissa yönä olin unessa, jossa tehtiin elokuvaversiota V: Näillä en menisi julkisesti kehumaan. Pynchonilta tuli uusi romaani viime kuussa, Against The Day, jossa on sivuja Olen niitä, jotka samastuvat Dostojevskiin ja hänen henkilöhahmoihinsa, kaikki kolme luokkaa siis nähdään samana. Suosikkini on tietenkin Stavrogin, miten muuten voisi olla, mutta kyllä kellarimieskin menettelee. Ihana opus, varhainen omaelämäkerta.

Cellini muun muassa kertoo tappaneensa paavin. Jostain syystä hän ei puhu nuorista poikaystävistään, mutta ei se mitään, kirja on loistavan itsekritiikitön, moderni. Sitten vielä muuta asiaa. Miten te bloggerbloggaajat jaksatte niitä betojanne ja muita hankaluuksia? Vuodatus on yksinkertainen mutta monipuolinen. Minulta kysyttiin taannoin, että "rakastanko sanoja". Ilmeisesti kysyttiin koska kirjoitan melko paljon.

Tahdon heti sanoa, että minä en rakasta sanoja, lauseita, kirjaimia enkä mitään asiaan liittyvää. Tähän sanoi Lehtonen tuskin tunnette häntä, mutta hän silti on Suomen merkittävimpiä kirjailijoita , että jos hänellä olisi varaa niin hän ei kirjoittaisi sanaakaan. Kaksi kulttuuria kohtasi noin vuonna Brondalla tai missä lienee ja niin ne kohtaavat edelleen. Toisaalta Šoštakovitš sanoi, että on turha valittaa jos elämä teki säveltäjäksi mutta kirjanpitäjän urasta voi itkeä.

Minä haluaisin olla kirjanpitäjä, mitä se sitten onkin, mutta luojan kiitos minusta ei koskaan tule säveltäjää. Vielä inhottavampaa olisi olla esittävä taiteilija, viulisti tai pianisti, en kestäisi sitä jatkuvaa harjoittelua ja järkyttäviä esityksiä, varsinkaan ensiesityksiä.

Tuli uusi Parnasso, harvoin niitä vanhoja tuleekaan. Joka tapauksessa luin ihastuneena Roo Ketvelin arvostelun arabialaisesta runoteoksesta, suomentanut Jaakko Hämeen-Anttila. Arvostelu oli täyttä runoutta ja toivon että hän jatkaa loistavalla linjallaan. Parnasso hehkutti, että heilläpä on nyt kaksi uutta arvostelijaa, joista toinen on tämä Ketvel, mutta toinen Asko Sahlberg Risto Ahdin arvostelu ja essee olivat myös miellyttäviä. Ei ole mitään sanottavaa. Ja taas tuli kirjoitettua neljä sanaa.

Eilen menin niin alas että muokkasin säätiedotuksen Tornio, Liakka niin sanottuun runomuotoon. En aio laittaa sitä nähtäville. Kaiva uutisia 0 kommenttia Kommentoi. Ei kiinnosta kirjoittaa, lamaantunut olo. Mutta sen sanon, että viime viikon suomalaiset, tämä Fouganthine ja Susan Kuronen ovat minua enemmän pihalla. Heidän pitäisi tutustua, heissä on jotain samaa.

Siellä oli mielenkiintoisia kirjoja, mutta valitettavasti olen heille niin paljon velkaa että olen lainauskiellossa. Eikä rahaa tietenkään ollut tarpeeksi. Näin sitä ei sivistytä. Tein syntiä ja luin Greenen romaania Miehemme Havannassa. Puolustelen käytöstäni sillä, että viime aikoina olen käynyt läpi erittäin raskaita vaiheita, joten kaipaan kevennystä. Greenestä näkee sen että, niin kuin Carver asian sanoo, kirjailijan ei tarvitse olla kulmakunnan terävin tyyppi.

Suomessa Hannu Raittila, ilmeinen pöljäpoika, on hyvä esimerkki. Tervo tietenkin on poikkeus. Hän saattaa jopa mylvähdellä portaikoissa. Greenen romaanin motiivit ovat hieman noloja. Isä tarvitsee rahaa tytärtään varten. Isä on naiivi eikä osaa sanoa ei. Mutta ei sitä omaperäisempää juonenkehittelyä nykyihminen kaipaa, elämä on niin järjetöntä ja rikollista että tavallisuuskin voi joskus viehättää.

Kuitenkaan en halua tavallisuutta ja normaaliutta sillä brutaalilla lailla, jota esimerkiksi asuinpaikkakuntani tarjoaa. Ihan kohta on joulukuu. En aio panostaa lahjojen ostoon, entiselle vaimolleni ostan lahjan, koska hän sietää minua, toisinaan. Minulle on jokakertainen järkytys, että ihmiset haluavat olla kanssani tekemisissä, edustanhan kaikkea sitä mitä he eivät ole eivätkä halua olla. Minä olen köyhä, sivistynyt ja älykäs, enkä viitsi unohtaa ihan kaikkia vastaanottamiani loukkauksia.

Jos joku on, esimerkiksi, tuhonnut elämäni, niin miten hän voi kuvitella selviävänsä teostaan ilman rangaistusta? En minä ala odotella olemattomien jumalien interventiota, toimin ihan itse.

Luonnollisesti en käyttäydy brutaalisti, esimerkiksi fyysisesti, vaan äärimmäisen vittumaisesti ja yllättävästi. Liian paljon annetaan anteeksi, siksi maailmassa on niin paljon pahuutta kuin sitä on. Mietitään nyt tylsää päivänpolitiikkaa ja sitä miten Suomi kumartelee Putain-Putinin suuntaan. Kremlissä hieroskellaan känsäisiä käsiä ja onnitellaan itseä taas kerran hyvästä onnesta, kun kukaan ei pane tikkua ristiin vaikka sikaillaan miten paljon tahansa.

Suomen toiminta on "humanistista", joka saattaa jälleen kerran johtaa miljoonien humaanien kuolemaan. Tietenkin täälläkin on noita perkeleitä eli ryssiä. Itärajan kunnat ja kaupungit ovat jo asumiskelvottomia ryssien tähden. Esimerkiksi Lappeenrannan kävelykadulla ei voi olla, kun taskuvaras ahdistelee jatkuvasti.

Joensuussa ne tonkivat kaatopaikkaa. Toisaalta torniolainen on ansainnut kaikki vitsauksensa, minä mukaanluettuna. Ei ole yksi eikä kaksi kertaa, kun minulle on tultu naurettavasti kertomaan, että sua pitäs lyödä. Mutten pilkkaa tästä ainoastaan asuinpaikkakuntani väestöä, vaan jo nuoruudessani sain kuulla samanlaista uhoamista.

Edesmennyt, nykyään helvetissä ikuisuuttaan viettävä ala-asteen opettajani Hyvinkään Kivisenojan koulusta totesi, että minua pitäisi lyödä. Kuitenkaan hän ei lyönyt. Hän oli usein korostanut rehellisyyttä ja kaikki miehisiä hyveitä, mutta kriittisellä hetkellä, silloin kun sanoista pitäisi siirtyä tekoihin, hän ei kyennyt mihinkään. Hölmön puheet olivat olleet pelkkää tyhjää louskutusta niin kuin olin jo pitkään epäillytkin.

Mainitsin helvetin, vaikken siihen tai taivaaseen ynnä muihin vastaaviin paikkoihin uskokaan. Uskonto oli silti suosikkiaineitani koulussa. Tietyssä mielessä sympatiseerasin Jeesusta, vaikka esimerkiksi hänen toimensa temppelissä olivat naurettavia.

Enkä ole ainoa, jota ärsyttää Jeesuksen jatkuva kitinä kun opetuslapset eivät tajua. Pedagogisesti hän oli melko heikko, mutta siihenhän on totuttu. Puhutaan synnistä, helvetistä ja muusta. Kieli on saastunut kristillisestä käsitteistöstä. Mutta ei se ole kamalaa, itsekin huudahtelen voi luojaa vaikkei näkemykseni mukaan luojaa ole olemassakaan.

Yhteen aikaan yritin puhdistaa kieltäni kuonasta ja yritän edelleen, mutten enää ruoski itseäni jokaisesta rikkeestä. Tiedän että tämä on jo liian vaikeaa, mutta silti sanon, että asennoitumiseni asuinpaikkakuntaani on myös performanssia, vaikka loppujen lopuksi olen tosissani. Tässä tarvitsisi nähdä ainakin kaksi asiaa samalla kertaa, "esitys" ja "todellisuus", joten en elättele toiveita että moni ymmärtäisi.

Joskus oli meemi, että mitä kirjoja on tietokoneesi lähettyvillä pöydällä. Huvikseni, kun ei muutakaan sanomista ole, kerron tilanteeni: Lisäksi vihreällä ikealaisella pöydälläni on Seura, Ilta-Sanomat, kaksi tyhjää punaviinipulloa ja puoliksi juotu Carlsberg-tölkki. Taas väsyttää ja hermostuttaa, mutta Panulla menee hyvin.

Se syö, juo, käy näytelmissä, syntymäpäivillä, Istanbulissa, kirjanjulkaisutilaisuuksissa, kustantajan juhlissa ja nainenkin sillä on. Luin jostain, että nainen oli rakastanut Panua jo pitkään, mutta nyt vasta pääsi suhteeseen kun edellinen lähti pois, edellinen, jota Panu kehuu ja muistelee mielellään. Viime kesänä Panua aavistuksen vitutti, kun huvinäytelmässä häntä ivattiin. Mutta ihan pikkasen vain vitutti. Ja monet osoittivat myötätuntonsa Panulle. Nainen oli miellyttävä, ruoka maistui ja lopuksi nussittiin.

Kissakin Panulla on, se tulee syliin. Onnelliset ihmiset tekevät meidät onnettomat ihmiset onnettomiksi. Panu on tehnyt useita ihmisiä onnettomaksi. Joku onnellisuusvero olisi näille säädettävä. Mutta minäpä olen ollut aina onneton.

Idioottimainen kasvuympäristö heti alkajaisiksi johti siihen, että mitään onnen mahdollisuuksia ei ollut. Opin viimeistään kolmevuotiaana inhoamaan maalaiselämää ja maalaisia, noita "aitoja" ihmisiä.

Heille minulla ei ole mitään sanottavaa. Viimeisin tolkuttomuus on se tosiasia, että olen kuudetta vuotta vihattavassa, vastenmielisessä pikkukaupungissa, jota en siedä lainkaan. Täällä on pimeä ja kylmä, tuuli on helvetillinen. Sairaana minut saatiin huijattua tänne ja nyt sanotaan, että "tule ihmeessä pois, tämä on vapaa maa". Näillä tuloilla ei tulla eikä saavuta.

Ihmisten kierous on ilmeisesti rajaton. Kukaan ei häpeä mitään. Syylliset ovat vapaina ja kunnioitettuina. Torniossa on pimeä ja ihmiset hirveitä. Järkyttävä talvi on tulossa, enää ei ole valoa eikä mitään. On pelkkä tyhjyys tällä rangaistusleirillä, voi jumalauta. Ihmettelen jos tästä talvesta selviän. Toisaalta en edes halua selvitä, sillä selviäminen johtaisi uuteen talveen, välissä kesäksi kutsuttu täysvaloinen aika ja järkyttävä, idioottimainen syksy, jonka vesisateet ja liukkaudet pelottavat.

Mitään ratkaisua ei ole, tulen olemaan ikuisesti näiden petojen ympäröimänä. Voin vain lainata, todellakin vain: Kaikki on nyt lopussa. Ihmisten viheliäisyyden mainingit lyövät yli taivaitten kuin hyökyaallot ja ahmaisevat kitaansa tämänkin suojapaikan, jonka patoluukut minä tahtomattani paiskaan selälleen.

Mutta, on korostettava, des Esseintes pakeni Pariisista ja joutui sinne takaisin, omat intentioni toimivat vastakkaisesti. Suuren suvun jälkeläinen ei kuitenkaan joutunut keskelle moukkia, vaan eli ylellisessä talossaan kohtaamatta kansaksi kutsuttua kauheutta. Jotenkin järkyttävää on, että Baudelaire viittaa runoudessaan Tornioon. Ranskassa tunnettiin tämä helvetti, koska luvulla täällä kävi ranskalaisia astemittailemassa ja ryyppäämässä yhden talven verran.

Baudelairen proosaruno "Minne tahansa maailmasta pois" sanoo: Pakkaamme laukkumme ja lähdemme Tornioon. Onko Tornio sittenkin poikkeus?

Tunnettiinhan jo luvun Ranskassa Tornion hirvittävyys, kuolettavuus. Kaiva uutisia 3 kommenttia Kommentoi. On se, todellakin, näin: Sense of "sickness, illness" first recorded ; the word still sometimes was used in its lit. Tietenkin voisi kysyä, että mitä ranskankielinen nimi des Esseintes tarkoittaa. Huysmansin romaanihenkilö on kyllä jotenkin ei-olevan tuntuinen.

Antti Nylénin esipuheessa mainitaan: Hän oli viitannut siihen Dorian Gray muotokuvassa. Monissa blogeissa pyydetään "positiivista ja perusteltua palautetta". Mielestäni tämä on hivenen epäreilua lukijoita kohtaan, joten ilmoitan tässä, että minun blogissani saa esittää negatiivista ja perustelematonta palautetta.

Useat blogistit hermostuvat parista poikkipuolisesta sanasta, esimerkkejä löytyy linkkilistastani, joten katsoakseni teen tässä hyvän teon ihmiskunnalle. Mutta saanko tästä kiitosta! Vai pelkkää paskaa niskaan Ei niinkun mun makuun. Venäjänmaalla se meno vain kiihtyy. Vittuilijat ammutaan ja myrkytetään. Putain-Putin on näyttänyt kaapin paikan. Kohta hän valloittaa Baltian. Luota ryssään ja kadu. Miksi niitä paskoja edes on olemassa? Ilmeisesti jonkinlainen kirous ihmiskunnalle.

Ryssän tunnistaa viekkaasta katseesta. Aurinko menee saastepilveen 0 kommenttia Kommentoi. Tuli semmoinen mieleen, että lukihäiriöön vedoten kaikenlaiset pölkkypäät oikeuttavat typeriä puheitaan ja kirjoituksiaan. Vaikka olisit illitteraatti hölmö niin vain sano, että "mä oon lukihäiriöinen" niin voit hölöttää mitä tahansa.

Kyllä, viime päivinä olen lukenut näitä talouslehtiä, jotka ovat täynnä ihmeellistä yhdysvaltalaista onnellisuus"filosofiaa", joka nolottaa niin paljon että tekisi mieli ampua ainakin itsensä. Nykyaika on täyttä helvettiä, aina.

Pari minuuttia luin, en enempää, se oli joku Bisnes-lehti tai vastaava, en muista tarkemmin. Joka tapauksessa sairastuin niin pahasti että vastalääkkeeksi oli luettava kolme tuntia Verlainea ja Huysmansia.

Huuto käy yli taivaan. Aurinko menee saastepilveen 3 kommenttia Kommentoi. It has happened before, but there is nothing to compare it to now. Niin on tapahtunut aiemminkin,. Tietysti nainen on hullu. Vielä meinasin lisätä rivin: Tämä on kehittelyvaiheessa ihanko totta?

Aurinko menee saastepilveen 1 kommentti Kommentoi. Tätä blogia lukiessa saa hymyn huulille. Ihan selkeä Baudelairen Samuel Cramer. Aurinko ei halua nousta. En millään saanut otettua hyllystä Wallinin Arabian retkiä vaan likaisiin käsiini tarttui Kommunismin musta kirja. Luin sen alun, "Kommunismin rikokset", ja kiiruhdin verkolliseen maailmaan tutkimaan mitä kirjasta on sanottu. Että ei ole reilua, kyllä muutkin ovat tehneet pahoja, että ei niitä kuolleita sataa miljoonaa ollut, vaan ehkä 75 miljoonaa.

Uraa uurtava teos, jopa uraauurtava. En nyt oikein tiedä mitä tällä jaottelulla tarkoitin. Kommunismin mustassa kirjassa on sivuja yli Jos nyt aluksi lukisin Neuvostoliiton osuuden ja ehkä Kominternin, myöhemmin loput.

Tosin tajuan olevani pahasti myöhässä, sillä teos on julkaistu suomeksi jo viisi vuotta sitten. Ranskaksi kävin lähdekritisoimassa, harvinaista minulle: Puolustelen laiskuuttani sillä, että välimatkan päästä voin antaa objektiivisen lausuntoni, nimittäin sitten kymmenen vuoden päästä kun olen kirjan lukenut loppuun saakka.

Muistan lukiosta, kun yksi koripalloileva puupää ja häänen kaverinsa, onneksi rinnakkaisluokalta, "pohtivat" koulun "kirjastossa", että pitääkö kirjoittaa vuoksi vai takia. Puupää sanoi, että takia, koska vuoksi viittaa luonnonilmiöön.

Istuin lähellä enkä sanonut mitään. Tämä tapahtui kolmannella luokalla. Kaiken lisäksi puupää kirjoitti koulun parhaat pisteet ylioppilasaineesta. Olin tapauksesta avoimen onneton, mutta sain balsamia haavoihini, kun kuulin ylioppilaspäivänämme, tarkemmin sanottuna iltana tai yönä, en ole varma oliko jo yö, paikallisen yökerhon miestenhuoneessa itse puupään suulla, että jos hän jossain ylioppilaskirjoitusten aineessa, valitettavasti en muista missä, olisi saanut pisteen tai kaksi enemmän ja yltänyt laudaturiin niin myös hänen kokonaisarvosanansa olisi ollut laudatur, mutta nyt se jäi magnaan.

Luonnollisestikaan hän ei osoittanut sanojaan minulle, vaan eräälle hyväksytylle oppilaalle. Tämä tiedonanto pelasti iltani ja yöni, ja aamun valjetessa saatoin tunnustaa jatkopaikassa, että kuuntelin toisinaan muutakin kuin metallimusiikkia.

Noina viikkoina, "elämän parhaimpina" tuolloin kaikki viikot olivat elämän parhaimpia ja unohtumattomimpia, oli penkkareita, autokyydityksiä, tenttejä, kirjoituksia ynnä muita järjettömyyksiä, mitkä eivät minua kiinnostaneet yhtään , olisi kuulunut lukea yliopiston pääsykokeisiin, mutta erään sukulaiseni sinnikäs vastustus ja kiinnostukseni erään Platonina tunnetun sananiekan teksteihin häiritsivät.

En nyt oikein tiedä miten ajauduin Kommunismin mustasta kirjasta yökerhon miestenhuoneen kautta Faidoniin mutta mitäs siitä. Parikin kommentaattoriani on sanonut, että ei otsikoilla ole merkitystä. Muuten, toivottavasti pöytä jolla kirjoitan ei kaadu, koska yksi sen jalka on käytännössä irti, ja oikealla puolellani olevassa vesilasissa sisältö heilahtelee.

Semmoisia nuo nestemuotoiset ovat. Alunperin se oli väritön eli puunvärinen pyökki? Näin pöytäkin viittaa siihen, etten aina ole ollut sisäisessä karkotuksessa vaan ihmistenkin ilmoilla. Miten sitä muuten tietää mitä lukee? Tämä oli matalaotsaisin perustelu mitä tuli mieleen, itse asiassa se tuli ensiksi mieleen, muuta ei ole tullutkaan.

Otsikko viittaa otsaan ja otsoon, joka on karhu. En ole koskaan tavannut metsässä karhua. Suomi on maa, jossa aikuiset ihmiset pelkäävät karhuja, susia ja ilveksiä, tosin vain maalaiset pelkäävät, mutta kuitenkin. Joskus pitäisi kirjoittaa jotain hyödyllistä, tekemisestä en enää unelmoi. Ymmärsin, että minun on kirjoitettava kategoriaa "entiedämiksikutsua" kunnes se loppuu.

Ei voi tietää koska loppuu. Kohta on kirjoitusta. Tietenkin on erittäin tärkeätä miettiä kirjoitusten määrää, sanojen määrää, merkkien määrää. Mannerheimin käskykirjeestä hän sanoi samaa, että tiedossa se on. Innostuin ja luin Berijan tarhojen päälle Tuomisen Kremlin kellot loppuun, olin aloittanut sen joskus vuosi sitten.

Ei minulla sitten muuta ollutkaan. Voisi lukea loppuun muutaman muunkin kirjan, esimerkiksi Wallinin retkeilyt Arabiassa. Tämän verran vielä oli. Semmoista oikeauskoista menoa akselilla viheriäisyys - vasemmistolaisuus. Näille kavereille ei oikein uskalla sanoa vastaan, koska he periaatteessa ovat aina oikeassa: Vähän sama kuin hokisi jatkuvasti "kaksi plus kaksi on neljä" eikä mitään muuta, ei ainakaan valehtelusta päästäisi syyttämään.

Joissain yhteyksissä näistä ihmisistä puhutaan "trendipelleinä". Heille historia on tuomioistuin. Millaista argumentaatiota valtiotieteellisessä oikein opetetaan? Ja asian sivuun heti.

Lueskelin eilen arvioita Elina Sanan luitte oikein kirjasta Luovutetut , joka sai muutama vuosi sitten Tiede-Finlandian. En ole lukenut tuota kirjaa ja taitaa jäädä väliin.

Se on "journalistinen", joka on minulle samanlainen sana kuin "menševikki" Kremlin tosin Tanner ei voinut olla sanomatta sitä aikoinaan, muistaakseni Paasikivi oli lähes pyörtynyt porukalle oli. Jos kolme tai neljä auktoriteettia sanoo, että kirja on "journalismia" niin kyllä se sitä sitten on. Ei minun intresseissäni ole sellaista lukea. Huomiota kuitenkin herättää, että Jukka Lindstedt esittää että tämähän on ollut jo tiedossa, ihmisiä luovutettiin toisen maailmansodan aikana Saksaan.

Ihan kuin vähän aikaa sitten olisin kuullut Lindstedtiltä samanlaista argumentaatiota. Mannerheimin käskykirjeestä hän sanoi samaa, että tiedossa se on ollut. Tämä Ennen ja Nyt vaikuttaa mielenkiintoiselta verkkojulkaisulta, jota en tietenkään ole huomannut. Jossain vaiheessa olisi siirryttävä lueskelemaan ulkomaisia blogeja, paitsi ettei ehkä viitsi.

Laitan otsikoksi "Homoudestani", jotta mahdollinen lukija voisi pitää minua hetken kovana jätkänä. Olen tänään miettinyt homouttani. Saarisen mielestä jokaisen pitäisi esittää itselleen kysymys: Lähdin siitä triviaalista näkemyksestä, että jokaisessa meissä on vähän homoa niin kuin jokaisessa on pyhimystä, lapsenraiskaajaa ja talonrakentajaa , näkemys ei johda mihinkään, sillä pitäisi löytää ainakin kaksi raja-arvoa.

Ensinnäkin on olemassa biporukkaa, jotka tulevat ensin, vasta sitten homot tai toiseen suuntaan mentäessä heterot. Oletuksena otin, että olen homo. Jouduin kuitenkin pian myöntämään, että olen enintään bi.

En millään kykenisi olemaan, enkä ole, sanotaanko prosenttisesti homo, jolloin heteroutta olisi vain 20 prosenttia ja biseksuaalisuus voitaisiin jättää pois laskuista. Eli jos sinussa on vähintään 20 prosenttia homoa tai heteroa ja enintään 80 prosenttia homoa tai heteroa niin olet biseksuaali. Tässä kohden jouduin suuriin ongelmiin. Jouduin myöntämään, että homoseksuaalinen viettini ei yllä konkretian tasolle.

Vaikka olisinkin, sanotaanko prosenttisesti homo, niin en minä siirtyisi sanoista tekoihin. Lisäksi mieleeni tuli muutamia tietoteoreettisia ongelmia, joita en pystynyt ylittämään.

Aloin pitää itseäni prosenttipelleilijänä. Eikö minusta saa homoa kirveelläkään! Elämäni suuria pettymyksiä on ollut etten minä edes ole biseksuaali. Vuosia sitten heitin homouden haaveet mielestäni, mutta silti olen hellinyt aivosolukoissani kuvitelmaa, että josko minusta vielä olisi biporukan jäseneksi, joku päivä. Tänään ainakaan ei ole se päivä.

Homous tai edes biseksuaalisuus olisi helpottanut rankkaa ja katkeraa elämääni oleellisesti. Olisi voinut samastua vähemmistöön, jota joskus on ahdisteltu, nykyään ei enää paljon, mutta silti voisi eläytyä menneiden kumppanien kärsimyksiin ihanalla tavalla.

Myös olisin halunnut nähdä muutamien sukulaisteni ilmeet. Tunsin yhden tapauksen, jossa nuori mies ryhtyi homoksi kun ei pitänyt isästään. Hän myös vaihtoi sukunimensä äitinsä tyttönimeksi.

Tietenkin, jos hän olisi jatkanut saman logiikan mukaan, hän olisi nussinut äitiään, mutta se ei juuri nyt ole hyväksyttävää, paitsi maaseudulla, esimerkiksi Tervolassa.

Vielä yksi syy, miksi tahtoisin olla homo: Tätä tuskin tarvitsee tarkentaa. Kun lukee viimeksi päivitettyjä blogeja, viikon ensimmäisinä tunteina, niin tulee epätoivoinen olo. Joku bloggaaja sanoikin että jopa tuntee jotain eli epätoivoa. Nykyään ei oikein uskalla ilostua kun tietää että masennus iskee ihan kohta. Alamaissa taas ei pysty ajattelemaan mitään.

Depressioni vuotispäivät ovat käsillä. Tosin olin minä sekaisin jo ennen sitä. Ei tee mieli muistella lapsuutta, niitä sekavia tekoja. Ei minun kanssani voi olla kun olen jatkuvasti masentunut. Mitään ei ole eikä tule koskaan olemaan. Ei olla edes puolessa välissä.

Merkintä yössä olisi tälle komea nimi. En käynyt tänään ulkona, sunnuntaisin sattuu niin. Depressioni päivät ovat käsillä, ovat olleet pitkään, aktualisoituneina. Teoreettisen filosofian cumu jäi yhtä tenttiä vaille. En millään jaksanut hakea kirjastosta Lammenrannan Tietoteoriaa. Nykyään tiedän että se johtui onnistumiskammosta ja jatkuvasta vitutuksesta. Terapeuttini ei uskonut lääkitykseen, joka helpotti oloani viikon päästä aloittamisesta. Sen jälkeen en ole luottanut Freudiin terapiametodistina.

Miksei tuollaisia puoskareita haasteta oikeuteen. Tai, jäi yhtä tenttiä vaille, elämä. Ylipäänsä kirjoitelmat pohtivat omaa nimeään, se on niiden ainoa aihe ja merkitys.

En millään jaksanut hakea kirjastosta Lammenrannan Tieoteoriaa. Ei olisi huono otsikko. Ja lukija jo tietää mihin olen päätynyt, kun tätä lukee, minä raukka en tiedä. Onko se Tietoteoria , vai ehkä Johdatus Tietoteoriaan tai Tieto-oppi. Poistin kappalejaot vartti sitten.

Kirjoitelman pitää pohtia otsikkonsa lisäksi kirjoitelman tekemiseeen käytettävää aikaa, kappalejakoja ynnä muita muotokysymyksiä, kuten kirjasinlaadun valintaa. Ehdoton kvaliteetti, niin kuin Ej. Kysymyksissä ei ole kysymysmerkkiä. De facton voisi laittaa kursiiviin, ja toivoisin että de facto hullu naispsykiatri olisi myös de jure hullu naispsykiatri. Olen kirjoittanut 30 minuuttia. Jos kirjoittaisi kerralla 60 minuuttia ja toistaisi tempun vaikka sata kertaa niin mihin päädyttäisiin.

Kaksi edellistä lausetta olivat kysymyksiä. Tai eivät kaksi edellistä vaan kaksi lausetta "tämä oli kysymys" edeltävää lausetta. Sitten sitä tuijottaa että kirjoitinko minä noin. Tärkeää on kirjoitelmassa käsitellä kysymystä kirjoitelman kirjoitusvirheiden kohtalosta.

Alkaako lause isolla kirjaimella? Olin kirjoittaa edellisen lauseen pienellä alkukirjaimella, mutta se olisi ollut halpaa. Olen ongelmissa otsikoinnin kanssa. On naurettavaa, että vielä tässä iässä joutuu pettymään ihmisiin. Eihän niiltä voi mitään odottaa. Kun luonto-ohjelmasta katsoo saalistavaa eläintä niin eläin saalistaa syödäkseen, tai sitten se tappaa puolustaakseen reviiriään ja pentujaan. Ihminen sen sijaan aiheuttaa pahaa toiselle ihmiselle sekä eläimille koska ihminen pitää siitä.

Vastustan lujasti lausahdusta "ihminen on ihmiselle susi", sillä ihminen on ihmiselle sekä eläimille ihan pelkkä ihminen. Ihanaa huomata, että itsekin osaa valehdella tuosta vain, se ei aiheuta vaikeuksia. Vaikea lähteä kiviä viskomaan, kun on tahtonut toisen omaa. Eivät ihmiset näitä asioita ajattele.

Heistä on kiva kiusata toisia ja aiheuttaa tietoisesti mielipahaa. Tunnen paljon tällaisia ihmisiä, jostain syystä he hakeutuvat seuraani.

Ovesta ei viitsi mennä ulos, kun siellä on joku selittämässä mitä olen kolme vuotta sitten sanonut, että olipas hirveetä. Olen ihan itse pilannut elämäni, joten ei siinä enää tarvitse muiden auttaa, vaikka toki mieli tekeekin. Kamalinta on jos joku "rakastuu". Ja sitten kun ei saa vastarakkautta niin kaataa koko kuonakuormansa "rakkauden" kohteen päälle.

En ihmettele että monet elävät yksin, kuka heidän kanssaan voisi elää. Jatkuvaa syyttämistä ja valittamista, päsmäröintiä ja vittuilua. Minä puolestani haluan elää yksin, koska en jaksa syyttämistä, valittamista, päsmäröintiä ja vittuilua. Osaan syyttää, valittaa, päsmäröidä ja vittuilla itsellenikin. Mutta toki mukavaa että halutaan auttaa.

Tunnen ihmisiä, jotka käyvät työkseen vieraissa ja huorissa, vetävät kaikkea mitä eteen laitetaan ja ovat valmiita suurimpiin rikoksiin kunhan eivät jää kiinni.

Virallisesti he ovat hyviä ihmisiä. Ja jos joku "tunnustaa", että voi helvetti, kerran poltin pilveä, niin juuri nämä saatanat ovat ensimmäisenä tuomitsemassa ja hyökkäämässä kimppuun.

En osaa elää yhtään. Ei ole ihan yksi tai kaksi kertaa kun minua on moitittu "avoimuudestani". Tänään on paha päivä.

Vaikka on vasta lauantai. Jos tästä alkaa perinteinen sunnuntaialamäki niin huomenna olen hirressä. Mutta silti ihan ilkeää luonnettani yhä edelleen "tunnustan" syntejäni, jotta nämä mulkut pääsevät viisastelemaan.

Tietyllä perverssillä tavalla nautin tästä. Se sanoo olevansa perverssi! Semmoista syksyä ja talvea ja kevättä , että voisi käydä kuittaamassa velat. Paitsi että velalliset taatusti kerkiävät ensin. Kyllä minä poikkeusoloissa voisin käydä tappamassa muutaman idiootin. Ei tästä pitkälle tarvitsisi lähteä.

Mitä se nyt puhuu? Tunnen niin suurta vastenmielisyyttä ihmisiä kohtaan että joku ydinsota sopisi minulle todella hyvin.

Kai siitä jotkut alemmat eliöt selviytyisivät. Mutta ihmiskunnalle toivon loppuverhoa, väliverho ei riitä. Tai voisivat hyvät säilyä. Mutta miten tehdä erottelu? Linkolakaan ei pysty katsomaan kuvia Afrikan nälkäänäkevistä. Joku on sanonut, että on helpompi rakastaa ihmiskuntaa kuin yksittäisiä ihmisiä. Väittäisin olevani toista mieltä. Ihmiskuntaa minä en siedä lainkaan, mutta yksittäiset ihmiset menettelevät.

Itse asiassa kyseessä on jälleen naiiviuteni, ei minusta olisi kovan paikan tullen ketään tappamaan. Saattaisi olla hyvä jokaisen miettiä, pystyisikö tappamaan.

Saarinen sanoo, että jokaisen pitäisi miettiä, onko homo. Joskus on hyvä miettiä tämmöisiä asioita tosin me naurettavat emme muuta teekään. Mielelläni esiinnyn kovana jätkänä, mutta oikeasti minusta ei ole mihinkään.

En seiso sanojeni takana. Sanasta miestä, sarvista härkää. Tässä mielessä olen tyypillinen kaikki sodat hävinnyt suomalainen mies. Mannerheim voitti yhden sodan, tosin omia vastaan, mutta voidaan se laskea. Minä en voittaisi edes itseäni vastaan. Yhteen aikaan, erityisen säälittävään aikaan, elättelin toivetta että ryhdyn pylväspyhimykseksi. Se oli minusta jo niin luonnotonta että ajattelin sen sopivan minulle.

Viime aikoina hanke on ollut jäissä. Ihan konkreettisesti, sillä miten näillä leveyksillä pysyisi pylvään nokassa talvella, kun on pimeätä, liukasta ja kylmää? Täytyisi kehittää vaihtoehtoinen toimintasuunnitelma, joka kelpaisi asteella 66 pohjoista leveyttä. Ei semmoisia vaihtoehtoja ole. Minussa lienee jotain vikaa mutten näe suurta järkeä siinä, että ministereiltä ja kansanedustajilta udellaan heidän televisioluvistaan.

Outoa, että viralliset tahot ovat lähteneet tähän touhuun, tunkeutuneet roskalehtien alueelle. Kohta Ylen uutisissa aletaan käsitellä murhaajia, tällä menolla. Eiköhän se sarjamurhaajakin sitten tänne saada, kun oikein pyydetään. Journalistien toimia seuratessa tuntee alituista myötähäpeää. Ne harvat kerrat kun journalisti jotain ymmärtää, hän ymmärtää väärin. Nokkansa journalisti tunkee joka paikkaan ja sanoo "viisaan sanansa". Ja auta armias jos sanot journalistille vastaan niin voit varautua vuosikausien lehtiterroriin.

Journalisti ei unohda koskaan. Ylipäänsä epäilen ihmisiä, jotka harrastavat viestintää. Voin sanoa asiasta jotain tietäväni, sillä lähisukulaiseni oli journalisti. Iltakaudet sai kuulla juttuja miten paskoja ihmiset kaupunginvaltuustossa ovat ja työkaveritkin jotain ammattikoulutasoa. Osin kyse on ollut viime vuosina vaikuttaneesta historiallisten romaanien buumista, mutta ei pelkästään. Selvästi aiheelle on ollut suorastaan sosiaalinen nälkä ja jano. Historialliset romaanit ovat usein suosittuja aikoina, jolloin syystä tai toisesta etsitään ratkaisua menneisyydestä.

Kyse ei välttämättä ole siitä, että nykyhetki ristiriitoineen olisi liian vaikea kuvattavaksi. Parhaimmillaan historiallisissa romaaneissa käsitellään vaiettuja aiheita ja kansallisia traumoja. Monet Neuvostoliittoon liittyvät nykyromaanit käsittelevät suomensukuisten vähemmistöjen kohtaloita suuressä sosialistisessa itänaapurissa. Näin ne myös eräällä tavalla heijastavat luvulla alkanutta kansallismielistä aaltoa suomalaisessa kulttuurissa. Anita Konkan Musta passi on nykypäivän havaintoja ja kirjailijan inkeriläissyntyisen sedän tarinaa Neuvostoliitossa yhdistelevä metafiktiivinen teos.

Sedän pakoretkien mukana kuljetaan ympäri laajaa Neuvostomaata Novosibirskin rakennustyömailta sirkukseen Groznyissa. Jari Tervon romaanitrilogia Myyrä , Ohrana , Troikka sukeltaa Suomen ensimmäisen tasavallan poliittiseen historiaan. Romaanien juonikuvioiden pääosassa ovat suhteet Neuvostoliittoon. Tervon kevytmodernismissa käytellään näkökulmatekniikkaa ja epäluotettavia kertojia.

Trilogia luo kaunokirjallisen tulkinnan itsenäisyyden ajan historiasta, suomettumisesta, idänsuhteista, vakoilusta ja suomalaisista kommunisteista. Kommunismi on ideologia, jonka kanssa Tervon päähenkilöt ja heidän vastinparinsa käyvät sylipainia. Suomen ensimmäisen tasavallan militaristisia, ääärikansallisia tai fasistisia virtauksia sitä vastoin ei problematisoida.

Teoksista Ohrana sijoittuu selvimmin Neuvostoliittoon ja on myös trilogian vahvin teos. Siinä Tervo malttaa jättää kielelliset nokkeloinnit ja puolivillaisen poikahuumorin — eräänlaisen tavaramerkkinsä — vähemmälle ja luottaa tarinan voimaan. Romaani kuvaa sisällissodassa punakaartissa taistelleiden suomalaisten vaiheita Leningradissa ja suunnitelmaa salamurhata marsalkka Mannerheim.

Uusimmassa romaanissaan Matriarkka Tervo kirjoittaa inkeriläisistä ja heidän Neuvostoliitossa kokemastaan vainosta, jonka takia kansa käytännössä lakkasi olemasta. Sofi Oksasen näytelmä Puhdistus ja sen aiheilta kirjoitettu samanniminen romaani jatkavat jo alkanutta Neuvostoliiton käsittelyä. Näytelmään verrattuna romaani on melko erilainen: Virolaistaustainen Oksanen käsittelee äitinsä suvun vaiheita neuvosto-Virossa jo esikoisromaanissaan Stalinin lehmät Neuvosto-Viro on esikoisessa kuitenkin vain sivuteema ja pääosassa naisiin kohdistuvat kulttuuriset vaatimukset ja niiden aiheuttama psyykkinen kärsimys.

Puhdistus veistelee tarinan vaietusta traumasta. Psykohistoriallisen kertomuksen propelleina pyörivät kateus, heikkous, viha ja petos. Teoksen päähenkilöiden Aliiden ja Zaran kohdatessa törmäävät aikakaudet, luku ja Aliiden muistojen vuodet , jolloin Eesti menetti itsenäisyytensä. Ovatko naisten kohtalot sittenkään kovin erilaisia? Sisarusten välistä kateutta käsittelevän tarinan läpi romaani näyttää NKVD: Terrorin logiikka ajaa petokseen.

Aliide uhraa sisarensa ja valitsee pelastajakseen fanaattisen kommunistin Martinin. Silti hän piilottelee metsäveli Hansia ja haluaa omistaa tämän. Romaani näyttää Aliiden syyllisyyden, vainoharhan, pelon ja valheessa elämisen sykkeen, joka ei neuvostoaikana koskenut vain yksilöä, vaan koko yhteiskuntaa.

Henkilötaustat avautuvat romaanissa syvemmin kuin näytelmässä, joka kärsii eräänlaisesta asetelmallisuudesta. Tätä ei romaanissakaan täysin vältetä: Naisiin kohdistuva sorto on usein seksuaalista väkivaltaa, Oksanen muistuttaa. Stalinin terrori vertautuu nykyajan seksiorjabisnekseen. Teemana naisten alistaminen nostaa teoksen yleisinhimilliselle tasolle. Romaani pureutuu Viron historian kipupisteisiin, mutta puhkoo myös suomettumisen ajan patoumia lahden tällä puolen.

Toisin kuin näytelmässä romaanin Aliide ikään kuin lunastaa pahat tekonsa pelastamalla Zaran. Loppuun sijoitetut fiktiiviset KGB: Oksasen seuraava romaani Kun kyyhkyset katosivat jatkaa Viron lähihistorian käsittelyä.

Nyt seurataan kameleonttimaista psykopaattihahmoa Edgar Partsia vuosina Ajanjakso ulottuu itsenäisestä Virosta neuvostomiehitykseen, saksalaismiehitykseen ja uuteen neuvostomiehitykseen. Mukana ovat Siperian kyyditykset ja vastavallankumouksellinen toiminta. Parts aloittaa metsäveljissä, jatkaa saksalaisten juoksupoikana ja päätyy neuvostohallinnon yhteysmieheksi.

Tilaa saa myös Partsin vaimo Juudit, joka rakkaudettoman avioliiton ja sattumuksien kautta päätyy saksalaisupseerin leikkikaluksi. Oksanen piirtää kiinnostavia kuvia ihmisistä ääritilanteissa.

Romaani sortuu kuitenkin materiaalin liiallisuuteen ja opettavaisuuteen. Ikään kuin kirjailijalla olisi ollut halua kertoa kaiken neuvostovakoilusta ja propagandan tehtailusta. Juonenkuljetuksen pikkunäppärissä käänteissä moni henkilöhahmo jää paperiseksi.

Virolaisklassikko Raimond Kaugver on lisäksi käsitellyt samoja teemoja romaanissaan Neljäkymmentä kynttilää ja tehnyt sen Oksasta paremmin. Kaugverin romaanin sankari on Oksasen teoksen päähenkilön vastakohta: Viron historian hiidenkirnussa hän ei halua taipua yhdenkään valtajärjestelmän juoksupojaksi.

Oksanen sai Puhdistuksesta Finlandia-palkinnon vuonna ja imuroi samana vuonna lähes kaikki muutkin kirjallisuuspalkinnot. Kyse tuskin oli pelkästään siitä, että romaani oli niin tasokas. Aiheella ja erityisesti sen käsittelytavalla selvästi oli tilausta. Oksasen psykohistoriallinen, realismista ja kevytmodermista ammentava tapa rakentaa teoksensa selvästi puhutteli suurta yleisöä. Ja kuitenkin esimerkiksi Arvi Pertun romaani Papaninin retkikunta on eräässä mielessä kiinnostavampi ja moniulotteisempi teos kuin Puhdistus.

Pertun romaanissa luodaan tragikoominen katsaus stalinistiseen terroriin Neuvosto-Karjalassa. Ennen muuta käsitellään amerikansuomalaisia, jotka valheellisen propagandan houkuttelemina muuttivat luvun alussa kymmenintuhansin Karjalaan sosialismin rakennustyöhön. Papaninin retkikunta on tutkielma totaalisen vallan mekanismeista ja jännitysromaanipastissi.

Ilmestyessään melko vähälle huomiolle jäänyt romaani on myös postmodernin ironian sovellus ja läpivalaisu: Romaanin päähenkilö Jaakko Jack Petterson on kirjailijaliiton lehden toimitussihteeri, joka kirjoittelee omaa romaanikäsikirjoitusta Karjalan metsäsissikapinan vuosilta; käsikirjoituksesta on sijoitettu otteita Papaninin retkikunnan sisään.

Lapsellinen, pyrkyröivä, pelkurimainen ja seksuaalisesti turhautunut Jaakko on melko epäluotettava kertoja. Jaakon näyissä kulkee musta Buick, salaperäinen femme fatale Ellen, älykköravintolan jazz soi Petroskoin yössä, ja vodkaa juodaan kuin viimeistä päivää. Jaakon sadomasokististen fantasioiden kieppuessa ei ole selvää mikä on vainoharhaa ja mikä totta.

Perttu osoittaa hyvin, ettei totalitarismissa edes todellisuuskäsitys ole turvassa. Kun valheesta tulee totta, ja totuudesta rikos, avautuu mielettömyyden ikkuna minä hetkenä tahansa arkielämän keskelle.

Perttu näyttää myös Oksasta selvemmin, ettei totalistarismissa ole sankareita. Totaalinen valta korruptoi ja tuhoaa absoluuttisesti. Edes uhrit eivät aina ole viattomia, sillä he ovat saattaneet ilmiantaa toisia.

Katri Lipsonin luvun Murmanskiin sijoittuva romaani Kosmonautti on kiinnostava poikkeus siinä mielessä, että se ei juuri pyri hyödyntämään poliittista aineistoa.

Iskuri deitti xxx homo webcam

: Sihteeri oppilaat mies homoseksuaaliseen orgasmi

BONDAGE POJAT HENTAI GAY FREE 192
Sihteeri oppilaat mies homoseksuaaliseen orgasmi 490
Sihteeri oppilaat mies homoseksuaaliseen orgasmi 477
Ritamies, Marketta: Suunnittelemattomien raskauksien vähenemiseen vaikuttava tekijät 4. ISBN Alkuteos: Becoming orgasmic SEKSUAALISUUS; SUKUPUOLIELÄMÄ; . SYYLLISYYS; HOMOSEKSUAALISUUS VTL:n kirjasto: Luetteloitu () Tuulikki Nurmi .. Kahvitoimi- Sihteeri Jäsenasiat jäsenet lukumäärä kunta. syyskuu Ensimmäinen osuus, Näkymättömän miehen muotokuva, joka kertoo Austerin isästä . Traudl Jungen, Hitlerin sihteerin, muistelmissa kuvataan Führerin Jouduin myöntämään, että homoseksuaalinen viettini ei yllä konkretian tasolle. . nyt käynyt kaikki aiheet läpi, kun on käsitelty orgasmit, itsemurhat. lokakuu Romaanin päähenkilö Jaakko (Jack) Petterson on kirjailijaliiton lehden toimitussihteeri, joka kirjoittelee omaa romaanikäsikirjoitusta Karjalan.

Homoseksiä yle tv1 aamu homo tv